Arobanai

Arobanai nosti päänsä joen vedestä. Hänen edessään oli Apa Lelo iltapäivän auringossa. Kaukaisuudessa jyrisi ukkonen, mutta sade alkaisi vasta myöhemmin. Oli tarpeeksi aikaa majojen pystyttämiseen. Lapset leikkivät jo ruohoaukealla, siellä sun täällä ruohikossa lojui vaatemyttyjä. Miehet, jotka olivat saapuneet paikalle jo aiemmin, olivat laittaneet mytyt sinne, minne halusivat myöhemmin rakentaa majansa, ja olivat heti lähteneet metsälle. Naiset, joilla oli lapsia, olivat vaeltaneet rauhallisempaan tahtiin, sillä he olivat keränneet matkan varrelta sieniä ja juuria. Arobanai hankasi vartaloaan puhtaaksi vedessä. Oli hienoa astua uudelle maaperälle, pestä pois vaelluksella ja aiemmilla leireillä kertynyt pöly ja hiki. Uusi leiri oli aina uusi alku, täynnä mahdollisuuksia ja toiveita. Hän ravisti veden lyhyistä, kiharista hiuksistaan ja kahlasi takaisin rantaan. Sitten hän nosti vaatemyttynsä korkealle päänsä yläpuolelle ja kantoi sen joen poikki vastarannalle. Hän tiesi, että kun hän nosti käsivartensa siten, hänen kiinteät rintansa kohosivat terhakkaammin eteenpäin, ja joen vesi sai hänen vartalonsa kiiltämään ja sen kaikki muodot pääsivät vielä kauniimmin oikeuksiinsa. Vastarannalla ensimmäiset nuoret miehet saapuivat juuri metsästä saaliineen.

Apa Lelo oli kaunein leiripaikka, jonka Arobanai tiesi. Lelo muodosti tässä kohtaa silmukan, niin että leiripaikka oli melkein kuin saari. Saaren keskellä puut seisoivat etäällä toisistaan ja muodostivat luonnostaan aukion. Siitä huolimatta niiden latvat olivat korkeuksissa hyvin lähellä toisiaan, niin että aukio oli valoisa, mutta ei kuitenkaan suorassa auringonpaisteessa. Suunnilleen aukion puolivälissä puuryhmä jakoi aukion kahtia, lähestulkoon samankokoisiksi puolikkaiksi. Lapset olivat jo löytäneet leikkipaikan puiden alta joen rannalta, hieman syrjässä aukiolta, jolle majat rakennettaisiin, mutta kuitenkin turvallisen lähellä.

Arobanai etsi isänsä, Ekiangan, myttyä. Hänen äitinsä ei ollut vielä tullut, ja niin hän avasi ensiksi puiden lehdistä tehdyn paketin, jossa he olivat kuljettaneet hehkuvaa puupalikkaa. Hän asetti muutaman kuivan oksan palikan päälle, puhalsi hehkuun ja liekit alkoivat nuolla oksia.

Pikku hiljaa paikalle saapui yhä enemmän ihmisiä. Jotkut miehet toivat lihaa ja hajaantuivat jälleen leikatakseen tikkuja ja lehtiä. Naiset vartioivat tulta ja alkoivat laittaa ruokaa. Melkein kaikki olivat keränneet sieniä ja juuria - lapset kantoivat niitä paikalle käsivarret täynnänsä - ja nyt niistä keitettiin kurpitsan kuorissa kastike, johon heitettiin lihanpalasia.

Kun miehet saapuivat mukanaan keppejä ja isoja kimppuja mongongo-lehtiä, naiset alkoivat rakentaa majoja. He iskivät kepit kaariksi maahan, sitten he sitoivat huiput liaaneilla kupoliksi. Seiniksi punottiin ohuempia oksia ja punokseen kiinnitettiin leveitä, sydämenmuotoisia lehtiä. Yhä vieläkin paikalle saapui vaeltajia, jotka olivat lähteneet matkaan myöhemmin tai jotka olivat viipyneet matkalla kauemmin etsiessään erityisiä herkkupaloja, ja naiset, jotka olivat jo pystyttäneet majansa, nauroivat ja huusivat heille, kuinka märiksi he tulisivatkaan, sillä sadepilvet tulivat yhä lähemmäs.

Mutta ne miehet, jotka olivat tuoneet naisilleen rakennusaineita, juoksivat uudestaan metsään ja leikkasivat puita ja lehtiä myöhemmin saapuneita varten. Sukulaiset ja ystävät pystyttivät majansa lähelle toisiaan. Perheet, jotka eivät olleet hyvissä puheväleissä keskenään, asettuivat leirin vastakkaisiin päihin, ja jos se ei ollut mahdollista, pystyttivät he majansa niin, että sisäänkäynnit olivat vastakkaisiin suuntiin.

Ukkospilvet toivat tullessaan illan jo aikaisin, majoihin vietiin tulet, ja useamman kerran täytyi korjata jonkin lehden paikkaa sellaisessa kohdassa seinää, josta pienikin vesihelmi pyrki majaan. Kuitenkaan sade ei kestänyt kauan; tulet paloivat kohta taas majojen edustoilla, naiset parantelivat kattoja vielä hieman ja miehet raahautuivat vielä uudestaan jousien ja nuolien kanssa metsään pyydystääkseen kenties vielä yhden linnun tai apinan, ennen kuin oli pimeää. Majoista nousi höyryä ja sininen savu leijui leirin yläpuolella. Yhtäkkiä ilma oli oranssia, keltaista ja punaista, kun pilvet hajaantuivat ja aurinko heitti nopeasti viimeisen säteen taivaan poikki.

Arobanai makasi vanhempiensa majassa selällään ja piti pikkuveljeään kiinni toisesta käsivarresta, samaan aikaan kun nosti kikattavan lapsen jalkojensa päällä ylös. Ympärillä olevista majoista kuului perheiden uneliasta jutustelua ja silloin tällöin ylimääräinen kuulija heitti keskusteluun mehukkaan kommenttinsa, mistä seurasi naurunremakka.

Nuori, vielä naimaton metsästäjä Kenge oli pystyttänyt yhden naapurimajoista. Hänen majaansa tunki iso joukko nuoria miehiä. Arobanai kuuli, miten he kertoivat toisilleen, mitä eläimiä he tästä leiristä käsin metsästävät ja keiden tyttöjen kanssa he täällä aikoivat kuherrella. Kun hän kuuli Kelemoken mainitsevan oman nimensä, hän huusi toiseen majaan: "Sinulla on minulle liian väärät sääret. Kasva ensin metsästäjäksi, senkin pikkumies!" Kovaääninen nauru raikui vastauksena hänelle, pojat löivät rintoihinsa ja reisiinsä ja kiemurtelivat naurusta. Kelemoke oli yksi vikkelimmistä juoksijoista ja oli sentään yksin kaatanut puhvelin.

Ekianga sanoi - ei tosin huutaen, mutta kuitenkin niin, että sen kuuli viidenkin talon päähän: "Tästä joutavasta huutamisesta tulee päänsärkyä. Olkaa nyt jo vihdoinkin hiljaa, jotta täällä pystyy nukkumaan!"

Tämä sai aikaan sen, että naapurin nuoret miehet alkoivat kuiskia ja vain satunnaisesti kuului kikatusta ja naurunpyrskähdys. Arobanai hymyili. Tästä leiristä tulisi hyvä, hän tunsi sen sisällään. Hänellä tulisi olemaan täällä hauskaa.

Mutta aamulla vallitsi suru. Pitkä, kammottava huuto herätti Arobanain. Se oli kuin täydelliseen pimeyteen vajonneen olennon valitus. Kaikki säntäsivät ulos majoistaan. Balekimito, yksi Arobanain isän Ekiangan tädeistä, Amabosun ja Manyalibon äiti, oli kuollut, täysin kuollut. Vanha nainen, kaikkien kunnioittama moninkertainen isoäiti, oli ollut ennen uuteen leiriin lähtöä sairas. Hänen poikansa eivät halunneet jättää häntä, he olisivat jääneet hänen luokseen, kunnes hän olisi voinut paremmin, mutta metsästysonni vanhassa leirissä oli ollut huono, ja Balekimito oli pitänyt kiinni siitä, että he vaihtoivat leiriä muiden kanssa. Kuitenkin vaellus oli heikentänyt hänen tilaansa entisestään, ja nyt hän oli täysin kuollut ja olisi pian kuollut ikuisiksi ajoiksi. Sukulaiset tunkivat hänen majaansa, hänen poikansa juoksentelivat ympäriinsä kasvot kyynelten sotkemina, hänen tyttärensä Asofalinda yritti lohduttaa veljiään, mutta murtui yhä uudestaan vanhuksen vierellä kyyneliin. Vain Balekimito itse oli rauhassa huokailevan, itkevän joukon keskellä. Hän tarttui poikiensa käsiin, veti tyttärensä luokseen ja kuiskasi: "Minä olen lasteni luona. En ole yksin kuollessani. Se on hyvä."

Vielä valppain silmin hän katsoi majassa ympärilleen ja huomasi Ekiangan tyttären Arobanain. Balekimito viittasi hänet luokseen kädellään, joka oli läpinäkyvä kuin ohut lehti. "Sinusta on tullut kaunis", vanhus kuiskasi. "Oletko jo valinnut mielitiettysi?" Hän nauraa kihersi ja piti kiinni Arobanain ranteesta. Arobanai istui jäykkänä vanhuksen vierellä. Balekimito nukahti, mutta hänen otteensa ei kuitenkaan hellittänyt. Tyttö jäi istumaan paikoilleen. Miehet ja naiset tukahduttivat valitushuutonsa, etteivät häiritsisi vanhan naisen unta. Kun aurinko oli noussut korkealle leirin yläpuolelle, Balekimito lakkasi hengittämästä.

Ei ollut enää mitään syytä hillitä tunteitaan. Asofalindalla oli yhtäkkiä niiniköysi käsissään ja hän pujotti silmukan kaulansa ympärille. Kolmen miehen piti estää häntä vahingoittamasta itseään. Lapset tunkivat majaan ja juoksivat taas ulos, heittäytyivät lattialle ja hakkasivat avuttoman vihan vallassa maata. Ikivanha Tungana ja hänen vaimonsa Bonyo istuivat majansa edessä, ja kyynelet vierivät pitkin heidän kuihtuneita kasvojaan. Arobanai istui yhä kangistuneena paikoillaan ulinan ja valituksen keskellä, eivätkä ulina ja valitus loppuisi koskaan, sillä Balekimito ei koskaan enää heräisi. Hän oli kuollut, ei ainoastaan yksinkertaisesti kuollut; hän oli ikuisiksi ajoiksi kuollut ja makaisi siinä aina ja pitäisi hänen ranteestaan kiinni.

Vasta kun Arobanain äiti Kamaikam saapui paikalle ja irrotti kuolleen sormet hellästi, Arobanai saattoi päästää kyynelet valloilleen, heittäytyä lattialle kiemurtelemaan ja itkeä surusta ja kauhusta.

Vasta illalla leiri hiljalleen rauhoittui. Surusta uupuneina kaikki istuivat tai makoilivat majoissaan tai niiden edustoilla. Silloin vanha Moke astui leirin keskelle ja alkoi puhua hyvin hiljaisella äänellä. Ihmiset kurottautuivat lähemmäksi kuullakseen häntä, ja hän sanoi rauhallisella soinnikkaalla äänellään: "Ei ole hyvä, että kaikki istuskelevat ja ovat surullisia. Tulet sammuvat eikä kukaan laita ruokaa. Huomenna kaikki ovat nälkäisiä ja liian heikkoja sekä väsyneitä metsälle. Hän, joka oli meille kaikille hyvä äiti, kuoli hyvin. Kaikkien pitäisi olla iloisia, että hän eli niin kauan ja että hänellä oli niin hyvä kuolema."

Yleinen nyökyttely vastasi hänelle.

Manyalibo sanoi: "Kyllä, se pitää paikkansa. Kaikkien pitäisi olla iloisia. Tämä valitus ei johda mihinkään, sen täytyy loppua. Meidän pitäisi pitää juhlat. Meidän pitäisi kutsua Molimoa ja pitää juhlat Molimolle."

Ja Njobo, suuri metsästäjä, joka oli yksin tappanut norsun, sanoi: "Niin, hänen kuolemansa on iso asia ja meidän pitäisi pitää suuret juhlat. Meidän pitäisi juhlia niin kauan, että kuu on ollut kerran tai kahdesti täysi, tai jopa kolmesti!"

Seuraavana päivänä kaksi nuorukaista kiersi majasta majaan liaanilasson kanssa. He heittivät silmukan majaan ja odottivat. Majan asukkaat kiinnittivät silmukkaan muutaman banaanin, juuria tai palasen kuivattua lihaa. Nuorukaiset esittivät joutuvansa pyydystämään lahjoitusta ja taistelemaan sen puolesta, sitten he menivät eteenpäin, seuraavaan majaan. Leirin keskellä roikkui pian tangossa hyvinkin täysi kori Molimo-tulen vierellä.

Päivän mittaan nuorukaiset olivat hyvin salaperäisiä Molimosta. Naiset eivät saaneet nähdä Molimoa. Pojat antoivat ymmärtää, että Molimo oli vaarallinen, metsän suuri eläin, ja vain miehet pystyivät selviytymään siitä. Arobanai, joka kuori ystäviensä kanssa puunkuoren ydintä saadakseen siitä niintä, oli nousemaisillaan pystyyn vihastuneena, mutta eräs tädeistä tarttui häntä rauhallisesti käsivarresta, hymyili hieman ja pyöritti päätään. Illalla, aterian jälkeen, naiset vetäytyivät lasten kanssa kiireesti majoihinsa. Vanhat miehet, metsästäjät ja nuorukaiset kerääntyivät nuotion ympärille ja alkoivat laulaa.

Arobanai leikki pikkuveljensä kanssa. Miehet lauloivat ulkona. Kun Arobanai aikoi jo nukkumaan, Kamaikan tönäisi häntä hieman. Hehkuvan päreen valossa Arobanai näki juuri ja juuri äitinsä hymyilevän ja nyökkäävän ulospäin. Hän kuunteli. Miehet lauloivat, ja hiljaa, niin etteivät he pystyneet kuulemaan siitä, Kamaikan hyräili mukana:

"Ympärillämme on pimeys, suuri pimeys.

Pimeys on ympärillämme, suuri, musta pimeys.

Mutta kun on pimeys,

silloin pimeys on hyvä.

Pimeys on ympärillämme, suuri, musta pimeys,

mutta kun on pimeys

ja pimeys kuuluu metsään,

silloin pimeys on hyvä."

 Joka yö miehet lauloivat Molimon lauluja. Ja naiset vetäytyivät majoihinsa ja olivat niin kuin tuo kaikki ei koskettaisi heitä millään tavalla. Kun miehet lauloivat, metsän suuri eläin vastasi heille. Se kutsui puhvelin äänellä, antiloopin äänellä, norsun äänellä. Se kutsui linnun äänellä ja leopardin ja apinan äänillä. Ja kuitenkin sitten se taas hyräili nuotion ääressä istuvien miesten lauluja. Miehet lauloivat ja metsän suuri eläin vastasi heille. Se lauloi nyt lähempänä, sitten kauempana, nyt pohjoisessa ja sitten etelässä.

Joskus miehet lauloivat varhaiseen aamuun asti. Jokaisen miehen piti osallistua, jokaisen miehen täytyi viettää yö laulaen ja syöden, syöden ja laulaen. Jos joku nukahti, silloin metsän suuri eläin söisi hänet.

"Ei niitten tarvitsisi puhua noin!" Akidinimba sanoi kiukkuisesti ollessaan poimimassa marjoja Arobanain ja muiden tyttöjen kanssa. "Minä satun tietämään, mikä se on. Metsän suuri eläin on valtava putki, bambuinen putki. Siihen ne puhaltavat ja huutavat ja laulavat. Eilen Ausu oli se, joka juoksenteli putken kanssa ympäriinsä metsässä."

"Hänellä on kaunis ääni!" Arobanai sanoi.

"Siitä ei puhuta!" Kidaya sanoi. "Naiset eivät puhu siitä!"

Mutta yöllä, kun miehet lauloivat, Kamaikan hymyili ja hyräili heidän tahdissaan lauluja ja Asofalinda-täti kertoi:

"Kerran kauan sitten Molimo kuului naisille. Naiset lauloivat lauloja ja juoksivat Molimon kanssa metsän poikki. Metsä on meille hyvä ja pitää huolta lapsistaan. Laulamme lauluja metsälle siksi, että metsä ilahtuisi. Kuitenkin joskus metsä nukkuu, ja silloin saattaa tapahtua pahoja asioita. Silloin herätämme metsän ja noudamme Molimon, jotta metsä herää eikä unohda lapsiaan unessa."

"Ja miksi miehet nyt juoksevat Molimon kanssa?"

"Ah, miehet. He haluavat aina tietää kaiken paremmin. He sanovat olevansa suuria metsästäjiä; he tietävät, miten metsän eläimiä käsitellään."

Ja Kamaikan hymyili salaperäisesti ja sanoi, että Arobanain piti odottaa.

Molimon viidentenä yönä Kelemoke tuli hänen luokseen majaan. Arobanai oli äärettömän hämmästynyt.

"Jos et laula miesten kanssa, metsän suuri eläin syö sinut!" hän sanoi ja törkkäsi häntä sormella kylkeen.

Kelemoke nauroi hiljaa. "Miksi se minut söisi? Äitisi ja tätisi nukkuvat, isäsi laulaa, milloin olisi parempi aika rakastaa? Miksi metsän eläin söisi minut sen takia, että teemme, mitä kaikki muutkin tekevät?"

Joka toinen tai kolmas yö Kelemoke sai tilaisuuden livahtaa tiehensä Kumamolimon luota. Arobanai hiipi majasta, ja he tapasivat toisensa useimmiten Bopilla, lasten leikkipaikalla. Siellä he kikattivat ja kuiskivat ja leikkivät rakkauden leikkiä. Se oli sitä kiihottavampaa, mitä kielletympää se oli. Saman metsästäjäsuvun poika ja tyttö eivät saaneet mennä naimisiin keskenään. Arobanai tiesi myös, kenet hän haluaisi naida: Tumban, pojan, joka metsästi Abiran ja Motun ryhmien kanssa. Mutta miksei hän voisi sitä ennen pitää hauskaa Kelemoken kanssa, nuorukaisista vahvimman metsästäjän kanssa, joka olisi jo kauan sitten voinut ottaa vaimon, ellei hänen olisi pitänyt odottaa, kunnes joku hänen lähemmistä naispuolisista sukulaisistaan olisi valmis naimisiin ja kunnes joku tyttö toisesta suvusta tulisi hänen luokseen ja vaihtokauppana naisi miehen hänen sukulaistyttönsä suvusta. Jos metsästäjät eivät vaihtaisi "siskojaan", saattaisi joku suku kerran jäädä ilman vaimoja. Kukaan tyttö ei sanoisi Kelemokelle "ei", mutta hän, Arobanai, oli kaunein, siksi Kelemoke oli valinnut hänet. Kellään ei ollut yhtä kauniita rintoja kuin hänellä eikä kellään ollut yhtä kapeita sääriä ja niin pyöreää takamusta. Kun kuun kierto siunaisi hänet verellä, sitten olisi aika mennä naimisiin.

Seuraava päivä toi tullessaan kiihtyneitä keskusteluja ja harmittelua. Sefu, vanha riidankylväjä, oli saapunut paikalle. Ei kyse ollut siitä, etteikö hänestä olisi pidetty, tuosta juonittelevasta vitsiniekasta. Mutta miksi ihmeessä hänen piti pystyttää oma leirinsä vain 50 askeleen päähän suuresta leiristä? Oli vain viisi perhettä, joiden johtajana hän piti itseään. Miten viisi perhettä oikein voisi järjestää metsästyksen? "Tässä tulee käymään niin kuin viime kerrallakin", Asofalinda, Ekiangan sisko, sanoi. "Jos hän tarvitsee jotain, hän on yksi meistä, mutta jos hänellä on jotain, hän on 'vain sattumalta täälläpäin'." Hän matki Sefun narisevaa puhetapaa. Kun nauru oli vaiennut, Masisi, joka oli Sefulle sukua, sanoi: "On hyvä, että on paljon metsästäjiä ja paljon verkkoja."

"Niin, ja paljon syöjiä!" Asofalinda sanoi.

Asofalinda oli oikeassa. Sefu antoi vain harvoin jotain Kumamolimoon, ruokakoriin, joka täytyi täyttää päivittäin. "Ei se ole minun Molimoni", hän sanoi päivällä. Mutta jos hän oli antanut siihen jotain, tai pikemminkin jos joku hänen leiristään oli antanut jotain, silloin Sefu kyllä tuli ja upotti kitaansa suuria määriä. Kun hän oli syönyt kyllikseen, hän lauloi hieman ja ensi tilaisuuden tullen katosi takaisin omaan majaansa. "Jos hän ei käyttäydy", nuorukaiset uhosivat, "etsimme hänet majastaan ja jos löydämme hänet nukkumasta, naulitsemme hänet keihäillämme maahan kiinni, ja sitten kun hän on ikuisiksi ajoiksi kuollut, hautaamme hänet Molimo-tulen alle. Hänen vaimolleen sanomme, että metsän eläin on syönyt hänet eikä kukaan enää tule puhumaan hänestä mitään!"

Mutta tietenkin tämä oli vain uhoamista, ja Sefu sanoi: "Miksen sitten saisi nukkua, jos olen väsynyt? Kukaan ei ole niin eläimellinen, että estäisi väsynyttä miestä nukkumasta. Sitä paitsi, tämä Molimo ei ole minun Molimoni. Tulen tänne osoittamaan ystävyyttä, kunnioittaakseni Molimoa ja minua uhataan keihäillä!"

Varmasti Molimo läksytti häntä usein aamulla. Sillä aamulla oli se aika, jolloin Molimo tuli leiriin. Niin tiiviisti nuorukaisten ympäröimänä, ettei häntä voinut nähdä, Molimo saapui. Nuorukaiset juoksivat ja mekastivat hänen kanssaan majojen keskellä, ja se, joka oli edellisenä päivänä käyttäytynyt jotenkin huonosti, sai tuntea sen katossaan. Nuorukaiset hakkasivat keihäillään majojen kattoja ja ravistivat seiniä. Sefun maja sai usein osansa, mutta myös sellaiset pariskunnat, jotka olivat kinastelleen äänekkäästi; metsästäjät, jotka olivat liian usein jääneet jälkeen metsällä; tytöt, jotka olivat liian näkyvästi keimailleet sukulaispoikiensa kanssa, tulivat näin torutuiksi. Molimo ei kunnioittanut ketään; se jota hän torui, joutui vain hyväksymään kohtalonsa.

Päivät Apa Lelossa olivat iloisia päiviä. Arobanai meni usein mukaan metsälle. Usein sovittiin jo edellisenä iltana, missä seuraavana päivänä metsästettäisiin. Miehet ja nuorukaiset kertoivat jäljistä, joita he olivat nähneet, ja punnitsivat eri mahdollisuuksia löytää riistaa siellä sun täällä. Myös naiset kertoivat mielipiteensä, ennen kaikkea mitä tuli niihin metsän hedelmiin, joita he ennen metsästystä ja sen jälkeen aikoivat kerätä. Ensimmäiset nuorukaiset lähtivät verkkoineen ja keihäineen ja hehkuvine puukapuloineen matkaan pian auringonnousun jälkeen sytyttämään metsästystulta. Tuli oli metsän suurin lahja ja se täytyi antaa takaisin metsälle. Silloin metsä oli suosiollisella tuulella ja antoi lapsilleen hyvän saaliin. Kun metsästystuli paloi, toisetkin metsästäjät saapuivat paikalle ja myös naiset ja lapset tulivat metsään, etsivät sieniä ja marjoja ja seurasivat tiettyjä liaaneja, kunnes löysivät niiden juuret, jotka olivat makeita ja mehukkaita.

Eräänä aamuna kun metsästäjät olivat koolla, Sefu puuttui. Hän oli varmaankin poistunut leiristä, muttei ollut kuitenkaan poikennut metsästystulella. Pyöriteltiin päätä, ja joku oli sitä mieltä, että Sefu oli ehkä sytyttänyt oman tulensa. Ei, kaikki huusivat, edes Sefu ei tekisi sellaista. Kun saavuttiin paikkaan, johon aiottiin ensimmäiseksi virittää verkot, Sefu olikin jo siellä, oli jopa sytyttänyt pienen nuotion ja söi paistettuja metsäbanaaneja. Ekianga ja muutama muukin mies kävivät hieman tiedustelemassa ja antoivat sitten ohjeita, mihin suuntaan verkot pitäisi virittää. Naiset ottivat verkkomyttynsä ja menivät lasten kanssa jo edeltä. Jutustelu ja höpinä hiljenivät; tuskin kuuluvasti he valuivat metsän läpi. Miehetkin levittäytyivät samoin ketjuun ja jokainen tiesi tarkalleen, mihin virittäisi yli 100 isoa askelta pitkän verkkonsa niin, että kaikki muodostaisivat yhdessä suuren puoliympyrän. Kun Ekianga antoi merkin kudulinnun äänellä, naiset ja lapset ryntäsivät huutaen ja metelöiden leveänä linjana metsän läpi. Arobanai pelästytti sondun. Antilooppi loikkasi säikähtäneenä pensaasta. "Se juoksee Kelemoken verkkoon", hän huusi iloisena Kidayalle, joka juoksi hänen vierellään.

Kun he pääsivät metsästäjien luo, Kelemoke oli jo alkanut paloitella antilooppia. Hänen äitinsä pakkasi jo parhaita paloja koriinsa. Heidän ympärillään parveilivat muut naiset: "Minun mieheni lainasi sinulle keihästään!" - "Me lahjoitimme siskoillesi maksaa, kun heillä oli nälkä eikä isänne ollut paikalla!" - "Minun isäni ja sinun isäsi ovat aina metsästäneet yhdessä!" he huusivat. Kelemoke nautti osastaan ja jakoi suurieleisesti lihaa naisille välittämättä heidän vakuutteluistaan. Hän tiesi jo, mitä kenellekin kuului.

Sefu saapui paikalle ja valitti, ettei hänellä ollut ollut onnea. Mutta kukaan ei tarjonnut hänelle osastaan. Hän kääntyi naisten puoleen: "Te ajatte riistan tarkoituksella pois minun verkostani. Miksi ette aja sitä myös minun verkkooni?"

"Hei, sinullahan on oma naisväki, valita heille!"

"Ai ne, nehän ovat vain laiskoja typeryksiä."

Naiset nauroivat hänelle päin naamaa ja kohauttivat olkapäitään.

Kelemoke oli antanut Arobanain äidille erityisen kauniin reisipalan. Arobanai oli jo matkalla takaisin leiriin mukanaan kori, jossa oli lihaa ja pähkinöitä. Hän aikoi tulla takaisin, kun metsästäjät virittäisivät verkkonsa kolmannen kerran. Hän kulki Kidayan kanssa, joka kysyi häneltä Kelemokesta, mutta Arobanai tyytyi vain nauramaan ja vihjailemaan. Matkalla he tapasivat Moken, joka oli nähnyt leopardin jäljen. Leirissä he kertoivat muille tytöille ja naisille leopardin jäljestä. "Miehet tulevat pelästymään nähdessään sen!" he huusivat nauraen. Arobanai kumartui ja matki leopardin hiipimistä. Muut naiset muodostivat jonon, ikään kuin he olisivat metsästäjiä, jotka marssivat peräkanaa metsän läpi. Leopardi hyppäsi heidän kimppuunsa, ja metsästäjät pakenivat kirkuen puiden suojaan.

Kun he olivat nauraneet itsensä puolikuoliaiksi, Arobanai aikoi palata takaisin metsään metsästäjien luo. Miehet tulivat kuitenkin odotettua aikaisemmin metsältä ärtyneinä ja masentuneina. Kukaan ei halunnut kertoa, mitä oli tapahtunut. Vain Kelemoke sanoi jurosti: "Tuo Sefu, hän yksinkertaisesti saa aikaan liikaa melua!" Kenge sanoi: "Tähän asti olemme aina kohdelleet häntä miehenä, mutta eläin hän on ja eläimenä meidän pitäisi häntä kohdellakin." Ja vaikkei Sefu vielä edes ollut siellä, hän huusi Sefun leiriä kohti: "Elukka, elukka!"

Sefu saapui vasta myöhemmin vanhempien metsästäjien ryhmän kanssa. Sanomatta kenellekään sanaakaan hän meni omaan leiriinsä.

Ekianga ja Manyalibo, jotka olivat tulleet viimeksi, kyyköttivät Molimo-tulen äärenssä. "Tuo Sefu on tuottanut meille kaikille häpeää!" Ekianga sanoi eikä suunnannut puhettaan kenellekään erityisesti. Ja Manyalibo sanoi: "Sefu on aiheuttanut Kumamolimolle häpeää. Meidän täytyy keskeyttää Kumamolimo. Molimo-juhla on lopussa. On parasta, että siirrymme uuteen leiriin."

"Kaikkien pitää tulla tänne", Ekianga sanoi, "kaikkien pitää tulla Kumamolimon luo. Tämä on vakava asia, se täytyy ratkaista nyt heti!"

Kaikki kokoontuivat yhteen, istuivat jakkaroille, jotka oli kasattu neljästä yhteenpunotusta oksasta, tai risukasojen päälle, ja Kenge huusi taas Sefun leiriin päin: "Hei, sinä elukka, tule tänne, eläin!" Pojat nauroivat, mutta miehet eivät osoittaneet minkäänlaista huomiota hänelle.

Sefu laahusti paikalle ja teki kaikkensa näyttääkseen viattomalta. Hän katseli ympärilleen, mutta kukaan ei tarjonnut hänelle istumapaikkaa. Hän lähestyi Amabosua, yhtä nuorimmista pojista, ja heilutti hänen jakkaraansa.

"Elukat makaavat maassa!" Amabosu sanoi.

Sefu oli purskahtamaisillaan kyyneliin: "Olen vanha metsästäjä ja hyvä metsästäjä. Ei ole oikein, että kaikki kohtelevat minua kuin eläintä."

Lopulta Masisi sanoi Amabosulle, että tämän tuli nousta ja luovuttaa jakkaransa Sefulle.

Sitten Manyalibo nousi ylös ja aloitti pitkän puheen: "Kaikki haluavat tämän leirin olevan hyvä leiri. Ja kaikki haluavat, että tämä Molimo-juhla on hyvä Molimo-juhla. Mutta Sefu pilaa kaiken. Tämä leiri ei ole enää mikään hyvä leiri eikä juhla ole hyvä juhla. Kun hänen tyttärensä kuoli, hän piti itsestään selvänä, että haemme häntä varten Molimomme. Mutta nyt, kun hänen äitinsä on kuollut, hän ei halua tehdä osuuttaan Kumamolimon hyväksi."

"Hän ei ollut äitini", Sefu sanoi uhmakkaasti.

"Ei sinun äitisi?" Ekianga huusi, "hän oli kaikkien tämän leiriläisten äiti. Toivonpa, että kaadut keihääseen ja kuolet kuin eläin! Ihminen ei varasta lihaa veljiltään, vain elukka tekee sellaista!" Ekianga pui nyrkkiään raivoissaan.

Sefu purskahti kyyneliin. Vasta nyt Arobanai sai tietää, mitä oli tapahtunut. Toisella metsäretkellä Sefu oli virittänyt verkkonsa toisten verkkojen eteen ja pyydystänyt siten riistan, jonka naiset olivat ajaneet liikkeelle. Mutta hän jäi kiinni. Nyt hän puhui puolestaan, että kyseessä oli vain väärinkäsitys, hän oli muka kadottanut silmistään muut metsästäjät eikä ollut enää löytänyt heitä. Vain siitä syystä hän oli virittänyt verkkonsa sinne minne oli.

"Niin, niin", vanha Moke sanoi, "senhän me uskomme. Sinun ei pitäisi pitää niin paljon melua itsestäsi. Äitimme, joka kuoli, ei ole sinun äitisi. Siispä et ole yksi meistä. Voit vetää verkkosi, minne haluat, ja metsästää, missä haluat, ja pystyttää leirisi, minne haluat. Me lähdemme kauas pois ja pystytämme leirimme muualle, jotta emme häiritse sinua."

Silloin Sefun täytyi myöntää häviönsä. Neljän perheen ryhmän kanssa hän ei voinut järjestää metsästystä. Hän pyysi anteeksi ja sanoi kaiken tapahtuneen vain epähuomiossa, mutta että hän antaisi kaiken lihan takaisin.

"No sittenhän kaikki on hyvin!" Kenge sanoi ja nousi heti ylös ja muut nousivat ylös ja seurasivat Sefua hänen leiriinsä. Siellä hän sanoi vaimolleen tylysti, että tämän tuli antaa liha takaisin, ja nuoret ryntäsivät majoihin ja etsivät lihaa, joka oli kätketty majoihin. Jopa padat ja kattilat tyhjennettiin. Sefu yritti itkeä, mutta kaikki nauroivat hänelle päin naamaa. Hän piteli vatsaansa ja vääntelehti: "Kuolen nälkään kuten perheenikin, kaikki sukulaiseni kuolevat, koska veljeni ottavat minulta kaiken ruuan pois. Kuolen, koska kukaan ei osoita minulle kunnioitusta, jonka olen ansainnut."

Hänen annettiin vaikeroida, ja kaikki palasivat takaisin Kumamolimon luo. Juhla oli taas juhla, ja kaikki lauloivat ja tanssivat ja söivät. Kaukaisuudesta kuului Sefun vaikerrus. Naiset huusivat hänelle pilkkasanoja ja matkivat hänen valitustaan. Mutta kun kaikki olivat syöneet, Masisi täytti padan lihalla ja sienillä, jotka hänen vaimonsa oli keittänyt, ja häipyi. Hetken kuluttua vaikerrus vaimeni.

Yöllä, kun Arobanai hiipi ulos majastaan tavatakseen Kelemoken, hän näki Sefun miesten seurassa Molimo-tulella istumassa ja laulamassa: metsän lapsi, kuten muutkin.

Arobanai oli kokenut tämän jo monta kertaa. Riideltiin turhista, valitettiin, uhkailtiin toisia. Mutta metsän lapset tarvitsivat toisiaan. Yksin, ilman muita, kukaan ei selviytynyt. Siksi löytyi aina ratkaisu, pelastus. Jolla oli valitettavaa, astui leirin keskelle ja alkoi ruikuttaa, kiroilla tai selvittää mahtipontisesti olevansa oikeassa. Usein kuitenkin kävi niin, että leirin jäsenistä paikalle kutsutut puolustajat eivät olleetkaan sitä vastaan, joka oli väärässä, vaan sitä, joka piti suurinta meteliä. Hyvä leiri oli rauhallinen leiri. Kovaääninen, riitelevä leiri oli myös nälkäinen leiri. Usein riita ratkesi kovaääniseen yleiseen nauruun. Mutta jos jotakuta oli nöyryytetty, hänen kanssaan myös tehtiin sovinto.

Arobanai muisti, kun Kondabate-tädillä oli ollut riitaa miehensä kanssa. Raivostuneena täti oli alkanut repiä lehtiä majansa katolta. Hänellä oli hyvinkin oikeus tehdä niin, olihan hän itse pystyttänyt majansa. Hänen miehensä oli vain katsonut vierestä sanattomana. Silloin hän otti yhä enemmän ja enemmän lehtiä pois. Nyt miehen olisi pitänyt puuttua asiaan, yrittää rauhoitella häntä: jos nainen repi majansa, oli kyseessä yhteiselon loppu. Kuitenkaan Kondabaten mies ei sanonut mitään, ja niin hän repi edelleen majaansa lehti lehdeltä. Kyyneleet valuivat jo pitkin hänen poskiaan, mutta mies pysyi kovana. Jonkin ajan kuluttua hän sanoi vain: "Kondabaten tulee ensi yönä melko kylmä." Niinpä Kondabaten täytyi edelleen purkaa majaansa; mitä muutakaan hän saattoi tehdä, sillä ei hän halunnut nolata itseään. Lopulta ei ollut enää yhtään lehtiä jäljellä, ja hän alkoi kyynelehtien riepottaa seinätappeja. Nyt kaikki seurasivat tilannetta kuin lumottuina, sillä kun hän repisi viimeisen tapin irti, pitäisi hänen solmia vaatemyttynsä kasaan ja palata vanhempiensa leiriin. Kondabaten mieskin oli jo itkemäisillään, sillä hän rakasti vaimoaan kovin eikä missään nimessä halunnut eroa. Jos hän kuitenkin olisi nyt antanut periksi, hänen olisi täytynyt sietää päiväkausia ivallisten ystäviensä naureskelua. Jokainen saattoi nähdä, miten hän mietti ratkaisua päänsä puhki. Lopulta hän sanoi rauhallisesti: "Ei sinun tarvitse purkaa tappeja, vain lehdet ovat likaisia."

"Ai?" Kondabate huudahti hämmästyneenä. Sitten hän kuitenkin tajusi ja sanoi helpottuneena: "Niin, nämä lehdet ovat täynnä tuholaisia." Ja yhdessä he menivät joelle pestäkseen lehdet. Sitten he ripustivat ne takaisin majan katolle.

Koskaan aikaisemmin kukaan ei ollut pessyt lehtiä. Kuitenkin Kamaikan, Arobanain äiti, otti pari lehteä majansa katolta ja mutisi: "Nämä tuholaiset ovat todella kiusallisia!" Hän käveli samalla tavalla joelle pesemään lehtiä, aivan kuin se olisi ollut tapana. Ja vielä muutaman päivän ajan naiset menivät joelle ja pesivät joitakin täiden likaamia lehtiä hymynkare suupielissään.

Päivät soluivat kevyesti eteenpäin kuin Lelo-joki. Metsä lahjoitti lapsilleen pähkinöitä ja juuria, marjoja ja hedelmiä, sieniä ja lihaa. Nuorukaiset kehuskelivat metsästysonnellaan ja keimailivat tyttöjen kanssa, vanhukset niittivät peltoa leirin läheltä, mutta useimmiten he istuivat varjossa ja jutustelivat kauan sitten tapahtuneista. Lapset leikkivät joen rannalla, kiipesivät laumana nuoriin puihin ja keikuttivat, kunnes ne taipuivat veteen asti. Sitten he hyppäsivät pois, ja se joka ei ollut kyllin nopea, sai kunnon ravistukset takaisin kimpoavalta puulta. Miehet tekivät pikkupojille pieniä jousia ja niihin tylsät nuolet, ja sitten pikkutytöt ja pikkupojat leikkivät metsästystä väsyneen ja viisaan sammakon kanssa. Naiset näyttivät tytöille, miten pieni maja rakennettiin, ja sitten pikkutyttö keitti tosissaan poikakaverilleen ruokaa pähkinöistä ja liejusta, ja sitten he menivät majaan ja leikkivät tekevänsä lapsia, niin kuin he olivat nähneet isojenkin ihmisten tekevän. Leikeissään he kokeilivat kaikkea, mitä heidän piti kerran isompana osata, ja kummasti leikistä tulisi totta. Lapset kutsuivat kaikkia aikuisia isäksi tai äidiksi, jokaista vanhusta isoisäksi tai isoäidiksi, ja aina löytyi joku, joka antoi metsästää itseään puhvelina tai joka leopardina hyökkäsi piilosta heidän kimppuunsa ja söi heidät suihinsa kutitusten ja kikatuksen kera.

Kuitenkin tanko, josta roikkui aina täysinäinen ruokakori nuotion äärellä leirin keskellä, muistutti joka päivä siitä, että suuri juhla oli menossa, että metsää itseään oli kutsuttu muistamaan lapsiaan ja iloitsemaan heidän kanssaan.

Eräänä näistä päivistä Kidaya siunattiin verellä. Ylpeänä hän kertoi siitä ystävilleen. Ja vain muutamaa päivää myöhemmin Arobanaikin oli kasvanut naiseksi. Nyt juhlittaisiin Molimon lisäksi Elima-juhlaa. Kondabate-täti rakensi majaansa toisenkin huoneen. Sinne tytöt vetäytyivät ystävineen. Kondabatelta he oppivat siellä uusia lauluja, lauluja, joita vain naiset lauloivat.

Saapui vieraita, vanha pari, joka muuten eli pohjoisen metsästysseurueen kanssa, kuten sanottiin. He majoittuivat ensin Sefun luokse, sillä miehellä oli siellä sukulaisia. Sitten he tulivat pääleiriin. Vanha Moke tervehti heitä kunnioittavasti. Vanha nainen meni suoraan Kondabaten majaan. Myös Kondabate tervehti häntä suurella kunnioituksella. Tytöt tarkastelivat häntä ujoina. Vanhus istuskeli ja lauloi ja harjoitteli tyttöjen kanssa. Kuitenkaan hän ei laulanut naisten lauluja, Elima-lauluja, hän lauloi Molimon lauluja, jotka olivat vain miehiä varten. Tytöt kauhistuivat, kuitenkin Kondabate nyökkäsi vakavan näköisenä ja alkoi laulaa mukana. Arasti tytöt yhtyivät lauluun.

Tänä iltana Kumamolimon äärellä ei roikkunut ainoastaan yksi vaan neljä täynnä ruokaa olevaa koria. Manyalibo haki jokaisesta majasta hehkuvan puunpalan Molimo-tulta varten. Miehet ja pojat olivat levottomia ja hermostuneita alkaessaan laulaa. Silloin tytöt saapuivat Elima-majasta vanhan naisen johdattelemina. Vanhus otti Molimo-tulesta palavia puita ja sytytti toisen tulen nuotion viereen. Sen ympärille kokoontuivat naiset. Tytöt, jotka olivat maalanneet itseään mustalla gardenialla, tanssivat pitkässä rivissä, ja naiset lauloivat yhä äänekkäämmin, aina vain voimakkaammin Molimo-lauluja. Tänä iltana naiset johtivat laulua ja miehet lauloivat mukana. Pohjoisen vanha nainen istui sytyttämänsä nuotion äärellä ja tuijotti silmää räpäyttämättä liekkeihin. Häntä vastapäätä istui Kondabate, kaunis Kondabate. Kuin vanhuksen katseen noitumana hänkin tuijotti herkeämättä liekkeihin. Sitten vanhus alkoi hitaasti tanssia käsillään. Hänen ohuet, kuivat sormensa oikenivat ja taipuivat, hänen luisevat käsivartensa tärisivät ja heiluivat kaikkiin suuntiin, aivan kuin ne eivät kuuluisi hänelle. Mutta sitten hän kohottautui pystyyn ja alkoi tanssia. Hän tanssi miesten nuotion ympärillä, kun miehet lauloivat katsomatta häneen. Laulu muuttui yhä kiihkeämmäksi, aina vain kiihkeämmäksi muuttui hänen tanssinsa. Hän hyppäsi hiillokseen ja tanssi hiilloksessa, sitten hän alkoi repiä tulta hajalle jaloillaan. Villein jaloin hän töni hehkuvia oksia kaikkiin suuntiin ja miesten täytyi varoa ja väistellä niitä. Vanha Moke nousi ylös ja kokosi nuotion taas yhteen, kuitenkin vanha nainen hajotti sen uudelleen. Kolme kertaa hän muistutti miehiä siitä, että naiset olivat ne, jotka olivat suojelleet tulta, että oli kiinni naisista, sammuiko vai paloiko nuotio, loppuiko elämä vai jatkuiko se. Sitten vanha nainen tarttui liaaniköyteen ja punoi sen ruseteille miesten kaulan ympärille. Se, jolla oli rusetti kaulansa ympärillä, hiljeni, ja kun viimeinen mies oli sidottu ketjun jatkoksi, laulu oli vaiennut. Hetken vallitsi hiljaisuus, jossa oli kuultavissa vain metsän ääni. Sitten vanha Moke sanoi: "On totta, meidät on sidottu. Meidät on sidottu emmekä voi tehdä mitään. Meidän täytyy antaa jotain vapautuaksemme jälleen." Ekianga sanoi: "Me annamme antiloopin lihan vapautuaksemme." Manyalibo sanoi: "Annetaan myös sivettikissan talja." Miehet olivat yksimielisiä. Silloin vanha nainen avasi rusetit, ja sitä mukaa kun miehet vapautuivat, he alkoivat taas laulaa, yksi kerrallaan.

Seuraavana aamuna vanhus ja hänen miehensä olivat kadonneet.

Tuli toisia vieraita. Nuoria miehiä ryhmistä, joiden metsästysmaat sijaitsivat useiden päivien matkan päässä. Uutinen Elima-juhlasta oli levinnyt nopeasti. Kaikkialla, missä metsästäjät tapasivat toisia, kerrottiin, juoruttiin, toistettiin uutisia sukulaisista, puhuttiin metsästysonnesta, vaihdettiin tarinoita suurten metsästäjien sankariteoista tarinoihin vielä suuremmista tapahtumista.

Nuorukaiset liittyivät Apa Lelon metsästäjiin. Useimmilla heistä oli tätejä ja setiä tai kaukaisempia sukulaisia tässä joukossa; heidän luonaan saattoi yöpyä, tai he notkuivat toisten nuorten miesten majojen kulmilla. Heidän tavoitteensa oli päästä iltaisin Elima-majaan. Kuitenkin tyttöjen äidit vahtivat majaa ja heittivät piirittäjiä kivillä ja hehkuvilla puunpaloilla.

Joskus tytöt lähtivät ulos, valkealla savella maalattuina ja pitkillä punotuilla ruoskilla aseistautuneina. He syöksyivät leirin läpi ja sitä, joka heitä miellytti, he löivät ruoskillaan. Joskus he löivät myös aikuisia ja vanhoja miehiä, mutta tämä oli kuitenkin vain pilailua, ystävällinen kunnianosoitus heidän miehisyyttään kohtaan. Jos he kuitenkin ruoskivat naimaikäistä nuorukaista, oli kyseessä velvollisuus. Ruoskitun täytyi vierailla Elima-majassa sen tytön luona, joka häntä oli lyönyt.

Tumba, jonka Arobanai oli hiljaisuudessa valikoinut, ei näyttäytynyt Apa Lelossa. Silloin Arobanai ja hänen ystävänsä päättivät tehdä retken. Aikaisin eräänä aamuna he lähtivät matkaan rinnat ja takapuolet koristeltuina valkoisilla kuvioilla ja juoksivat länteen seuraten antilooppien ja norsujen jälkiä, juoksivat pitkin, äänettömin askelin, kunnes myöhään iltapäivällä saavuttivat leirin, jossa Tumban joukko vietti aikaansa. Huutaen he hyökkäsivät uneliaan leirin kimppuun, ajoivat miehet ulos majoistaan. Miehet ja nuorukaiset puolustautuivat, kuten parhaaksi näkivät, syöksyivät majojen takana oleville jätekasoille ja heittivät tyttöjä sillä, mitä käsiinsä saivat. Lopulta Arobanai löysi valittunsa. Hän käytti joustaan heittääkseen tyttöjä kuivilla banaaninkuorilla.

Viidentenä päivänä hän vihdoin tuli Elima-majaan. Hän esitti miehekkään taistelun äideille päästäkseen sisään, mutta kun sisäänpääsy oli onnistunut, hän oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän olisi voinut nyt omistautua Arobanaille tai lähteä pois tai valita toisen tytön. Ja niin poika tekikin. Hän keimaili Kidayan kanssa, ja kun koitti yö, Arobanai saattoi hyvin kuulla, mitä he keskenään touhusivat. Silloin Arobanai päätti myöntyä Aberin pyyntöihin, joka oli jo ensimmäisenä päivänä taistellut tiensä Elima-majaan ja siitä asti oli yrittänyt kaikin tavoin miellyttää Arobanaita. Arobanai tekisi hänen kanssaan sen, mitä Tumba ja Kidaya tekivät keskenään, ja jos hän pitäisi siitä, pyytäisi hän Aberia metsästämään vanhemmilleen antiloopin ja etsimään omasta joukostaan siskon, jonka kanssa joku Arobanain veljistä voisi mennä naimisiin. Ja jos hän ei pitäisi siitä, oli olemassa vielä monta komeaa nuorukaista, suuria metsästäjiä, jotka kehuskelivat sillä, etteivät toisi morsiamensa vanhemmille ainoastaan yhtä antilooppia vaan kaksi, eikä mitään antilooppeja, vaan norsun tai ehkäpä jopa kaksi. Elämä oli ihanaa. Metsä piti huolen pojistaan ja tyttäristään, ei lahjoittanut heille pelkästään lihaa ja hedelmiä ruuaksi ja kirkasta vettä juomaksi, se lahjoitti heille tulen ja se lahjoitti heille rakkauden ilot.

"Ympärillämme on pimeys", kuiskasi Arobanai,

"kuitenkin, kun on pimeys,

pimeys on hyvä."

Sitten hän asettui makaamaan Aberin viereen tämän patjalle ja alkoi kutittaa häntä. Aberi kikatti ja otti hänestä kiinni.