Martin Auer: Kummallinen sota, Tarinoita rauhankasvatukseen

   
 

Kummallinen sota

Please share if you want to help to promote peace!

Translated by Pirjo Rantanen

Tätä käännöstä ei ole vielä tarkastettu

Uneksija
Sininen poika
Porkkanaplaneetalla
Pelko
Vielä kerran pelko
Hortus-planeetan eriskummalliset ihmiset
Kaksi taistelijaa
Mies miestä vastaan
Sota Marsissa
Orja
Hyvät laskijat
Kummallinen sota
Arobanai
Tähtikäärme
Ruuhka
Kaksi vankia
Oikeudenmukaisuus
Selonteko Yhdistyneiden aurinkokuntien neuvostolle
Pommi
Foreword
Lataa (kaikki tarinat tulostettavaksi sopivassa tiedostossa)
Vieraskirja
Kääntäjästä
Tekijästä
Mail for Martin Auer
Lisenssi
Creative Commons licence agreement

Olipa kerran eräällä vieraalla planeetalla tai jonain muuna aikana kaksi maata, joiden nimet olivat Täällä ja Tuolla. Oli olemassa myös muita maita kuten Lähellä ja Kaukana, mutta tämä tarina kertoo Täällä- ja Tuolla-maista.

Eräänä päivänä Täällä-maan yliherra piti puhetta kansalaisilleen. Hän sanoi, että Tuolla-maa halusi lisää maa-alueita Täällä-maalta ja etteivät Täällä-maan asukkaat enää voineet vain katsoa, kuinka Tuolla-maa työnsi rajaansa Täällä-maan alueelle ja vähensi heidän maa-aluettaan.

"He ovat niin lähellä meitä, ettei meille enää jää tilaa edes hengähtää!", hän huusi. "Emme voi liikahtaa hiukkaakaan. He eivät ole valmiita vetäytymään tehdäkseen meille tilaa, suodakseen meille vähän liikkumavapautta. Mutta jos he kerran eivät ole siihen valmiita, niin meidän täytyy pakottaa heitä. Me emme halua sotaa. Jos kaikki menisi meidän päämme mukaan, vallitsisi ikuinen rauha. Mutta valitettavasti me emme saa päättää. Jos he eivät ole valmiita vetäytymään maa-alueelta hiukkasen, silloinhan he pakottavat meidät sotaan. Emme me! Emme salli heidän pakottavan meitä uhraamaan parhaat poikamme mielettömällä tavalla, jotta naisistamme tulisi leskiä ja lapsistamme orpoja! Siksi meidän täytyy murtaa Tuolla-maan valta, ennen kuin he pakottavat meidät aloittamaan sodan. Ja siksi, kansalaiset, suojataksemme oman nahkamme, turvataksemme rauhan, pelastaaksemme lapsemme julistan täten kaikissa muodoissa sodan Tuolla-valtiota vastaan!"

Täällä-maan asukkaat katsoivat ensin pöllämystyneinä toisiinsa. Sitten he katsoivat yliherraansa. Ja sitten he katsoivat poliisin erityisjoukkoja, joilla oli panssarikypärät ja tuhoamissäteet. Erikoisjoukot seisoivat aukion ympärillä ja taputtivat innostuneina ja huusivat: "Eläköön yliherra! Alas Tuolla-valtio!" Ja sota alkoi.

 

Vieläpä samana päivänä Täällä-maan armeija ylitti rajan. Se oli mahtava näky. Panssariajoneuvot näyttivät aivan jättiläismäisiltä rautaisilta lohikäärmekaloilta. Ne murskasivat alleen kaiken, mitä niiden tielle sattui. Kanuunanpiipuistaan ne ampuivat kranaatteja, jotka repivät kaiken riekaleiksi, ja päästivät ilmoille myrkyllisiä kaasuja, jotka tappoivat kaiken. Jokainen jätti taakseen sata metriä pitkän rivin kuolemaa.

Heidän edessään oli vehmas metsä -  ja heidän takanaan pelkkää tyhjyyttä.

Missä ikinä lentokoneet lensivät, taivas muuttui pimeäksi, ja se joka ikinä sattui seisomaan niiden alapuolella, tunsi kasvojaan ravistavan pelkän melun voimasta. Ja minne niiden varjot levittäytyivät, sinne myös pommit putosivat.

Taivaalla olevien jättilentokoneiden ja maassa kulkevien panssariajoneuvojen välissä pörräsi parvi helikoptereita kuin pieniä, vihaisia hyttysiä. Sotilaat näyttivät teräksisiltä taisteluroboteilta suojapuvuissaan, jotka suojasivat heitä kuulilta, kaasuilta, myrkyiltä ja basilleilta.

Käsissään he kantoivat raskaita taistelulaitteita, joilla pystyi sinkoamaan ympäriinsä tappavia ammuksia tai lasersäteitä, jotka sulattivat kaiken.

Näin marssi Täällä-maan lyömätön armeija alistaakseen armottomasti jokaisen vihollisen. Kummallista kyllä, se ei löytänyt yhtäkään vihollista.

 

Ensimmäisenä päivänä armeija tunkeutui kymmenen kilometriä vihollisen alueelle, toisena päivänä kaksikymmentä. Kolmantena päivänä armeija ylitti suuren joen. Kaikkialla tuli vastaan vain hylättyjä kyliä, tyhjiä peltoja, joilta sato oli korjattu talteen, tyhjennettyjä tehtaita, tyhjiä varastoja. "He ovat piiloutuneet, ja kun olemme kulkeneet heidän ohitseen, he hyökkäävät meidän kimppuumme takaapäin!" karjui yliherra. "Etsikää kaikki heinäladot ja kaatopaikat!"

Sotilaat kävivät läpi kaikki jätekasat, mutta kaikki, mitä he löysivät, oli pinoittain virallisia papereita: henkilöllisyystodistuksia, syntymätodistuksia, papinkirjoja, passeja, rokotustodistuksia, yliopiston sisäänkirjoittautumispapereita, todistuksia oikeudesta saada alennusta radiolupamaksuista, maksukuitteja koiraverosta ja satoja muita dokumentteja. Ja kaikista kuvalla varustetuista papereista oli valokuva revitty pois. Mitä tämä kaikki tarkoitti, sitä ei kukaan pystynyt selittämään.

 

Suuri ongelma olivat tienviitat. Ne oli tuhottu tai käännetty eri suuntaan tai sotkettu maalilla, mutta toisaalta jotkut oli jätetty oikeille paikoilleen niin, ettei koskaan voinut luottaa, olivatko ne väärässä vai oikeassa. Yhä uudestaan ja uudestaan sotilaat eksyivät, kokonaiset komppaniat kulkivat harhaan, divisioonat ajoivat väärää reittiä ja muutama kyydistä jäänyt kenraali lähetti kiroten moottoripyöräilijoitä kaikkiin ilmansuuntiin etsimään sotilaitaan. Yliherran täytyi heti kutsua kaikki Täällä-maan maanmittarit ja maantiedon opettajat sotapalvelukseen, jotta vallattu maa voitaisiin merkata järjestelmällisesti.

 

Sotaretken neljäntenä päivänä Täällä-maan armeija sai ensimmäisen vankinsa. Kyseessä ei kuitenkaan ollut sotilas, vaan siviilihenkilö, jonka he olivat löytäneet metsästä sienikori olkapäällään. Yliherra käski henkilökohtaisesti hänen tulla luokseen kuulusteltavaksi. Vangittu sanoi olevansa nimeltään Hans Mylläri ja ammatiltaan sienienkerääjä. Henkilöllisyystodistuksensa, niin hän sanoi, hän oli hukannut, ja missä Tuolla-maan armeija oli, sitä hän ei tiennyt.

Seuraavana päivänä Täällä-maan armeija otti kiinni muutamia tuhansia siviilejä. Kaikkien nimi oli Hans tai Liisa Mylläri eikä kenelläkään ollut henkilöllisyystodistusta.

Yliherra oli raivoissaan.

Lopultakin Tuolla-maan armeija miehitti ensimmäisen isomman kaupungin. Kaikkialla nähtiin sotilaita maalaamassa katujen nimiä seiniin. Salainen armeija oli pakotettu lähettämään karttoja. Koska oli kova kiire, sattui tietysti paljon virheitäkin, ja monet kadut olivat erinimisiä vasemmalla ja oikealla puolella katua samoin kuin kadun alkupäässä ja sen loppupäässä. Jatkuvasti komppaniat kulkivat harhaan etsintäretkillään pitkin kaupunkia, edellään kiroileva vääpeli kartta kädessään. Kaupungissa ei toiminut yhtikäs mikään. Sähkölaitoksella ei kukaan tehnyt töitä, eikä kaasulaitoksellakaan; puhelimet pysyivät mykkinä, mikään ei toiminut.

Yliherra teki heti tiettäväksi, että lakkoilu oli kiellettyä ja että kaikkien piti välittömästi mennä töihin.

Ihmiset menivätkin tehtaisiin ja toimistoihin, mutta siitä huolimatta mikään ei toiminut. Kun sotilaat tulivat ja kysyivät, miksi kukaan ei tehnyt töitä, ihmiset sanoivat: "Herra insinööri ei ole paikalla" tai "Työnjohtaja ei ole paikalla" tai "Rouva johtaja ei ole paikalla".

Kuinka ihmeessä olikaan mahdollista löytää rouva johtaja, kun kaikki sanoivat nimekseen Liisa Mylläri?

Yliherra saattoi tiedoksi, että jokainen, joka ei kertonut oikeaa nimeään ja ammattiaan, ammuttaisiin. Silloin Tuolla-maan asukkaat eivät enää kutsuneet itseään Mylläreiksi vaan joksikin muuksi, mutta mitäs hyötyä siitä sitten oli.

Mitä pitemmälle sisämaahan armeija eteni, sitä vaikeammaksi kaikki muuttui. Tuoretta ruokaa sotilaita varten ei ollut piankaan enää jäljellä, kaikki täytyi kuljettaa Täällä-maasta. Rautatiet eivät toimineet, rautatieläiset vain seisoskelivat tai ajelivat ilman päämäärää vetureineen edestakaisin. Veturinkuljettajat riitelivät vaunuista ja tietenkin kaikki pomot, jotka olivat perehtyneitä asioihin, olivat kadonneet. Kukaan ei löytänyt heitä.

Sotilaille kukaan ei tehnyt mitään. Silloin he muuttuivat pian huolimattomiksi, kuljeskelivat ympäriinsä panssarikypärät auki ja jutustelivat ihmisten kanssa. Ja Tuolla-maan ihmiset, jotka kätkivät kaiken syömäkelpoisen armeijan takavarikointikommandojen edessä, jakoivat vähäisen ruokansa yksittäisten sotilaiden kanssa tai vaihtoivat heidän kanssaan tuoretta salaattia tai itseleivottua kakkua säilykkeisiin, sillä niitä sotilailla oli yllin kyllin ja he olivat kurkkuaan myöten täynnä niitä.

Kun yliherra sai kuulla tästä, hän sai raivokohtauksen ja kielsi kaikkia sotilaita lähtemästä majapaikoistaan, paitsi jos he olivat ryhmissä ja vartiossa. Sotilaat eivät ollenkaan pitäneet tästä.

Lopulta armeija valtasi Tuolla-maan pääkaupungin. Mutta täälläkin kaikki oli samoin kuin muuallakin tässä maassa. Ei ollut kadunnimiä, ei talojen numeroita, ei nimikylttejä ovissa, ei johtajia, insinöörejä, työnjohtajia, ei poliiseja eikä virkamiehiä. Ministeriöt olivat tyhjiä ja kaikki asiapaperit kadonneet. Kukaan ei tiennyt, missä hallitus oli.

Silloin yliherra päätti vihdoinkin puuttua asioihin ankarasti. Hän antoi kuuluttaa, että kaikkien aikuisten piti mennä yrityksiinsä ja toimistoihinsa. Se, joka jäisi kotiin, ammuttaisiin.

Sitten hän itse meni sähkölaitokselle ja käski kaikkien sellaisten sotilaiden ja upseereiden tulla sinne, jotka kotona olivat tekemisissä sähkölaitosten kanssa. Hän piti työntekijöille puheen ja sitten hän sanoi, että kahden tunnin kuluttua täytyi saada sähköä. Upseerit pitivät komentoa yllä ja sotilaat tarkkailivat, ja sähkölaitoksen työntekijät juoksivat edestakaisin ja tekivät juuri sen, mitä upseerit käskivät. Tuloksena oli tietysti kammottava sekasorto mutta ei sähköä.

Silloin yliherra kutsui upseerit takaisin luokseen ja sanoi sähkölaitoksen työntekijöille: "Jos ei puolen tunnin kuluttua tule sähköä, teidät kaikki ammutaan!"

Ja katso, puolen tunnin kuluttua syttyi valo. Silloin yliherra sanoi: "Katsokaas, laiskurit, teitä täytyy vain vähän potkia takamukselle!". Sitten hän vetäytyi sotilaineen kaasulaitokselle tehdäkseen siellä aivan samoin.

Mutta seuraavana päivänä sähkö oli taas poikki, ja kun yliherra lähestyi raivoissaan erityiskoulutettujen murhaajasotilaiden komppanian kanssa hävittääkseen sukupuuttoon kaikki sähkölaitoksen työntekijät, sähkölaitos olikin tyhjä, ja työntekijät ja virkailijat olivat sekoittuneet muitten joukkoon tehtaisiin ja toimistoihin.

Silloin yliherra antoi sotilailleen käskyn koota tuhat ihmistä kadulta yhteen ja ampua heidät.

Mutta Tuolla-maan asukkaillahan oli ollut se salakavala juoni olla ystävällinen sotilaille. Tämän juonen ansiosta joukkojen moraali oli niin höltynyt, ettei kukaan ollut valmis tuosta noin vain kokoamaan yhteen tuhatta ihmistä ja ampumaan heitä, koska he eivät olleet tehneet yhtään mitään.

Silloin yliherra antoi murhaajasotilailleen saman käskyn. Mutta upseerit saattoivat hänen tietoonsa, että tavalliset sotilaat olivat jo kovin tyytymättömiä ja olisi ehkä syntymässä kapina, jos ne tuhat ihmistä ammuttaisiin.

Ja yliherra sai kirjeitä merkittäviltä ihmisiltä kotoa. Niissä sanottiin: "Arvoisa yliherra! Olette osoittaneet sotapäällikkyytenne ja sotilaallisen neroutenne ja onnittelemme teitä lukemattomista loistavista voitoistanne. Kuitenkin pyydämme teitä nyt palaamaan takaisin ja jättämään Tuolla-maan hölmöt kansalaiset oman onnensa nojaan. He käyvät meille liian kalliiksi. Jos meidän täytyy laittaa jokaisen työntekijän taakse sotilas konepistooleineen uhkaamaan häntä ampumisella ja insinöörin, joka sanoo hänelle, mitä tehdä, silloin koko valloitus ei oikein enää kannata. Olkaa hyvä, tulkaa kotiin, sillä jo aivan liian kauan rakas maamme on joutunut olemaan ilman teidän loistavaa läsnäoloanne."

Silloin yliherra kokosi armeijansa, otti mukaan kalliita koneita ja muita arvoesineitä, niin paljon kuin hänen joukkonsa vain kykenivät kuljettamaan, ja matkasi kiroten takaisin kotiin.

"Mutta näytimme niille kuitenkin", hän marisi. "Nuo pelkurit. Mitä ne nyt aikovat tehdä, mokomatkin pellet? Miten he nyt toteavat, kuka on insinööri, kuka lääkäri, kuka puuseppä? Ilman todistuksia ja diplomeita! Miten he päättävät, kuka asuu huvilassa ja kuka vuokra-asunnossa, kun kukaan ei pysty todistamaan, mikä kuuluu kenellekin? Miten he tulevat toimeen ilman kauppakirjoja, rikosrekisterejä ja ajokortteja, ilman arvonimiä ja univormuja? Millainen sotku siellä tuleekaan olemaan! Ja kaikki vain sen takia, ettei heidän tarvinnut käydä sotaa meidän kanssamme, mokamatkin pelkurit."

   
 

Tällä sivustolla on rekisteröityneiden käyttäjien itsensä julkaisemaa aineistoa. Jos huomaat epämääräistä aineistoa, ota yhteys ylläpitäjään.