Martin Auer: Kummallinen sota, Tarinoita rauhankasvatukseen

   
 

Tähtikäärme

Translated by Pirjo Rantanen

Tätä käännöstä ei ole vielä tarkastettu

Uneksija
Sininen poika
Porkkanaplaneetalla
Pelko
Vielä kerran pelko
Hortus-planeetan eriskummalliset ihmiset
Kaksi taistelijaa
Mies miestä vastaan
Sota Marsissa
Orja
Hyvät laskijat
Kummallinen sota
Arobanai
Tähtikäärme
Ruuhka
Kaksi vankia
Oikeudenmukaisuus
Selonteko Yhdistyneiden aurinkokuntien neuvostolle
Pommi
Foreword
Lataa (kaikki tarinat tulostettavaksi sopivassa tiedostossa)
Vieraskirja
Kääntäjästä
Tekijästä
Mail for Martin Auer
Lisenssi
Creative Commons licence agreement

Olen tässä. Tanssin. Tanssimme pitkässä rivissä, jumalan kunniaksi koristettuina. Pian olemme Huitzilopochtlin luona, pian seuraamme aurinkoa taivaalla. Olimme sotureita, nyt olemme vankeja. Tanssimme pitkässä rivissä ja edessä seisovat uhripapit. Tanssimme pitkässä rivissä, ja yksi toisensa jälkeen putoaa pois, uhrina jumalille. Pian he pistävät myös minun rintaani mustasta kivestä tehdyn veitsen, vereni virtaa uhrikivelle ja he leikkaavat sydämeni irti. Vereni on jumalien ravintoa. Vereni on ravintoa Huitzilopochtlille, auringolle.

Tanssin. He antoivat minulle juotavaksi pulqia, nyt olen kevyt ja tanssin. Ensin olin surullinen, etten minä ollut se, joka teki vihollisesta vangin. Mutta nyt olen kevyt: minun kauttani pelastetaan maa, minun uhrini tekee sovinnon jumalien kanssa niin, etteivät he tuhoa maata. Minä nousen Huitzilopochtlin luo, seuraan häntä taivaalla. Ja sitten minusta tulee kolibri, kuten kaikista urheista sotureista, jotka kaatuivat taistelussa, jotka uhrattiin taistelussa, ja lennän kukasta kukkaan ja olen aina iloinen, niin kauan kuin maa on olemassa.

Niin on aina ollut ja niin täytyykin olla.

Tanssin ja tulen yhä lähemmäksi uhrikiveä. Tanssin, ja samalla kun tanssin, muistelen:

Synnyin oselottikuun ensimmäisenä päivänä ja niin kohtalo määräsi minulle kuoleman sotavankina. Kun tulin maailmaan, kätilö sanoi minulle: "Rakastettu poika, tiedä, ettei syntymäkotisi ole kotisi, sillä olet soturi, olet quecholli-lintu, ja talo, jossa tulit maailmaan, on pelkkä pesä. Sinut on määrätty virkistämään aurinkoa vihollistesi verellä ja ravitsemaan maata heidän ruumiillaan." Näin tervehditään kaikkia poikalapsia. Jos olisin ollut tyttö, hän olisi sanonut näin: "Sinun pitää olla kotona niin kuin sydän ruumiissa. Et saa lähteä kotoa, sinun pitää olla kuin tuhka uunissa." Syntyessäni pidettiin paljon puheita, sukulaisia ja ystäviä tuli ja ennustajalta kysyttiin kohtaloani. Hän määräsi kastepäiväni, ja sinä päivänä päälleni pirskotettiin vettä useita kertoja, ja kätilö sanoi seuraavat sanat: "Ota kiinni, sillä vedestä sinä elät tässä maassa, vedestä kasvat ja kukoistat; vesi lahjoittaa meille, mitä elämiseen tarvitsemme." Sitten he valitsivat minulle nimen Citlalcoatl; se tarkoittaa Tähtikäärme.

Kahdeksan vuotta elin isäni talossa. Heti kun osasin juosta ja puhua, minun täytyi jo noutaa vettä ja puita ja mennä isäni kanssa torille. Myöhemmin opin kalastamaan ja purjehtimaan, mutta sisareni oppivat kehräämään ja kutomaan, lakaisemaan taloa ja jauhamaan maissia kivikulhossa.

Kun olin kahdeksanvuotias, isäni vei minut Calmecaciin, temppelikouluun eikä tavalliseen sotureiden kouluun. "Kuule, poikani", hän sanoi minulle, "et tule saamaan kunnioitusta tai huomionosoituksia. Sinua laiminlyödään, halveksutaan ja nöyryytetään. Joka päivä joudut leikkaamaan agaven piikkejä katumuksen osoituksena. Satutat itsesi piikkeihin ja veresi vuotaa uhrina, ja öisin sinut herätetään kylpemään kylmässä vedessä. Karaise ruumistasi kylmässä, ja kun paastonaika tulee, älä riko sitä äläkä kiinnitä huomiota mihinkään ylimääräiseen paastotessasi ja katumusharjoituksia tehdessäsi."

Temppelikoulussa opin olemaan mies. Meiltä vaadittiin uhria ja itsensä kieltämistä. Yöllä jouduimme uhraamaan suitsuketta ja vertamme jumalille vuoristossa. Päivällä jouduimme tekemään kovasti töitä temppelin pelloilla. Pienimmästäkin rikkomuksesta seurasi ankara rangaistus. Joskus itkin ja ajattelin, miten vaikeaa oli olla soturi ja mies. Kuitenkin ajan kuluessa vahvistuin. Ja halveksin poikia, jotka kävivät tavallista sotureiden koulua. Heidän täytyi hakata puita, puhdistaa vesihautoja ja kanavia ja kyntää maata yhteisillä pelloilla. Mutta auringon laskiessa he kaikki menivät Cuicacalcoon, Laulujen taloon, ja tanssivat ja lauloivat keskiyöhön asti ja nukkuivat sellaisten tyttöjen luona, joiden kanssa eivät olleet naimisissa. He seurustelivat vain sellaisten sotureiden kanssa, joiden tekoja he ihailivat ja halusivat jäljitellä. Korkeammista asioista, tieteestä, taiteista ja jumalien palvonnasta heillä ei ollut aavistustakaan.

Meidät Calmecacin oppilaat oli tarkoitettu ylempiin tehtäviin, me saatoimme ryhtyä papeiksi tai virkamiehiksi. Itsehillintää ja kovuutta opin temppelikoulussa. Mutta opin myös puhumaan ja tervehtimään arvokkaasti, tapoja, jotka olivat käytössä keisarin hovissa, opin oikean käytöksen virkamiesten ja tuomareiden kanssa seurusteltaessa. Opin myös tähtitiedettä ja unien tulkintaa, vuosien laskemisen ja kalenterista ennustamisen. Opin piirtämään merkkejä ja kuvia, jotka tarkoittivat lukuja ja nimiä, ja tulkitsemaan esi-isiemme tekstejä. Ja opin kansamme pyhät laulut, laulut, joilla kunnioitetaan jumalia, ja laulut, jotka kertovat atsteekkien historian. Sillä suuri ja mahtava kansa me olemme, ja meitä pelkäävät kaikki maailman kansat.

Kerran lähdimme pois Aztlanista, ensimmäisestä kotimaastamme, jonka mukaan meidät tunnetaan atsteekkeina. Tarut kertovat, että vesi ympäröi Aztlania ja elimme siellä kalastajina. Alkuun olimme köyhiä, pukeuduimme taljoihin eikä meillä ollut kuin nuolia ja jousia ja linkoja keihäitämme varten. Emme olleet niitä metsäihmisiä kummempia, jotka elelivät valtakunnastamme pohjoiseen.

Neljä pappia oli päälliköitämme, jotka kantoivat kaislaista pyhäinjäännöslipasta. Sen sisällä oli jumalamme, Huitzilopochtli, joka puhui heille ja sanoi heille, mitä meidän piti tehdä. Sen jälkeen kun olimme lähteneet Aztlanista, jumalamme käski meitä kutsumaan itseämme siitä alkaen "kuun ihmisiksi", meksikolaisiksi.

Kun löysimme suotuisan paikan, saatoimme jäädä sinne muutamaksi vuodeksi. Kylvimme maissia, mutta emme aina pysyneet aloillamme tarpeeksi pitkään korjataksemme sadon. Useimmiten saimme ravintomme metsältä, saksanhirvistä ja peuroista, kaniineista, linnuista ja käärmeistä ja kaikesta, mitä maassa kasvoi.

Mutta jumalamme lupasi meille: "Me pysähdymme aloillemme ja rakennamme taloja ja tulemme valloittamaan kaikki maailman kansat, ja todellakin, sanon teille, teen teistä herroja ja kuninkaita, ylhäisempiä kuin mikään tässä maailmassa; ja tulette hallitsemaan ja teillä tulee olemaan lukuisia alamaisia, jotka maksavat teille veroa ja tuovat teille lukemattomia ja erittäin arvokkaita kiviä, sen lisäksi kultaa, quetzal-linnun sulkia, smaragdeja, koralleja, ametisteja, ja saatte koristautua niillä. Teidän on saamanne myös monenlaisia sulkia ja kaakaota ja monen väristä puuvillaa. Tämän kaiken tulette kokemaan!"

Jotkut sanovat, ettei Huitzilopochtli ole ollut jumalamme aikojen alusta asti. Heimomme muodostui seitsemästä suvusta, ja jokainen suku päätti omista asioistaan keskenään ja valitsi oman päällikkönsä. Ja niin sanotaan, että jokaisella seitsemästä suvusta olisi ollut oma jumalansa. Kuitenkin Huitzilopochtli oli suurin heidän joukossaan, auringon ja sodan jumala.

Kuljimme monien maiden läpi. Jotkut olivat autioita eikä niissä ollut asutusta, toiset olivat asutettuja, ja meidän täytyi taistella asukkaiden kanssa. Monissa paikoissa pysyimme pitempään ja rakensimme temppelin jumalallemme. Mutta aina jokin veti meitä eteenpäin. Usein meidän täytyi jättää vanhuksiamme, kun jatkoimme matkaa. Joskus heimostamme myös erkani ryhmiä, jotka lähtivät toiseen suuntaan. Vastaavasti myös meidän joukkoomme ilmestyi uusia jäseniä, metsästäjiä, jotka eivät vielä koskaan olleet eläneet kylissä.

Lopulta saavuimme kauniiseen vuorten välissä olevaan maahan, joka tänään kantaa meidän nimeämme, Meksikon nimeä. Se sijaitsee korkealla molempien merien yläpuolella, vuorten ympäröimänä ja niiden suojeluksessa. Täällä vallitsee ikuinen kevät, vain harvoin täällä on pakkasta, ja jos kesällä onkin kuuma, yöt ovat kuitenkin viileitä. Vuorilla pulputtavat lähteet pitävät huolen siitä, että maa saa vettä, ja laakson pohjalla on viisi viileää järveä, joita ympäröivät kylät ja kaupungit.

Täällä oli kerran mahtava valtakunta, Tulan maa, Quetzalcoatlin jumalan kaupunki. Kuitenkin Quetzalcoatl, taiteiden ja kalenterin jumala, jätti kaupunkinsa ja valtakunta hajosi. Laguuneilla sijaitsevat kylät ja kaupungit olivat pieniä eikä niillä ollut yhteistä hallitsijaa. Kaikki kansat elelivät yksikseen omissa kaupungeissaan, omine tapoineen ja omine jumalineen.

Me löysimme kodin paikasta, jota kutsuttiin Heinäsirkkojen mäeksi, Chapultepeciksi. Siellä valitsimme ensimmäisen kerran yhden johtajan koko heimolle, sillä jouduimme liian usein käymään sotia naapureidemme kanssa ja tarvitsimme sodissa kokemusta saaneen johtajan. Naapurimme olivat huolissaan, kun asetuimme aloillemme ja lisäännyimme, ja he hyökkäsivät kimppuumme. Puolustimme itseämme hyvin, mutta kun he kuitenkin kävivät ylivoimaisen vahvoiksi, he ajoivat meidät pois. Johtajamme otettiin vangiksi ja uhrattiin ja meidän täytyi alistua naapureidemme tahtoon.

Culhuacan valtijaat osoittivat meille paikan, kaksi tuntia kaupungistaan, missä vilisi käärmeitä. Siellä meidän tuli elää, sillä he pelkäsivät meitä eivätkä halunneet meitä läheisyyteensä. Me kuitenkin otimme käärmeet kiinni ja paistoimme ne, sillä olimme pitkällä vaelluksellamme tottuneet selviytymään vaikeuksista, ja siksi meitä kutsuttiin käärmeensyöjiksi. Silti he kunnioittivat meitä, koska olimme selvinneet hengissä paikassa, jossa kukaan muu ei ollut voinut elää. Niinpä pystyimme pian käymään kauppaa heidän kanssaan, he menivät naimisiin meidän tyttäriemme kanssa ja me heidän ja meistä tuli sukulaisia keskenämme. Kun he kävivät sotaa naapureitaan vastaan, he kutsuivat meidät apuun ja me teimme aseita ja pelastimme heidät. Kuitenkin nähdessään, miten hyviä sotureita me olimme, he alkoivat pelätä meitä eivätkä kiittäneet meitä. Silloin aloimme sodan heidän kanssaan.

Meidän täytyi paeta ja tulimme Acatzintlaniin. Siellä teimme itsellemme lauttoja kilvistämme ja keihäistämme ja ajoimme veden yli pienelle saarelle järven keskellä.

Siellä Huitzilopochtli ilmestyi yhdelle papeistaan ja sanoi hänelle, että meidän piti etsiä viikunakaktus, jolla istui kotka. Tämän paikan nimeksi piti antaa "Kaktuksenhedelmän paikka", Tenochtitlan, ja sinne meidän piti perustaa kaupunki. Etsimme ja löysimme kotkan istumassa kaktuksen päällä, ja se söi punaista kaktuksen hedelmää, kuten aurinko syö sotureiden sydämet. Iskimme ruohonkappaleita irti maasta ja kasasimme ne kukkulaksi, jonka huipulle pystytimme kaislasta temppelin Huitzilopochtilille.

"Täällä", Huitzilopochtli sanoi meille, "täällä teemme itsestämme herran kaikkien kansojen yläpuolelle, heidän omaisuutensa yläpuolelle, heidän poikiensa ja tytärtensä yläpuolelle. Täällä he tulevat palvelemaan meitä ja maksamaan veroa, tähän kohtaan pystytetään kuuluisa kaupunki, joka on määrätty kuningattareksi ja valtijattareksi kaikkien muiden yläpuolelle, täällä eräänä päivänä otamme vastaan kaikki kuninkaat ja ruhtinaat, joiden täytyy tulla kumartamaan mahtavinta kaupunkia."

Niin olimme taas paikassa, jota ympäröi vesi kuten vanhaa kotimaatamme Aztlania.

Kuten olimme vanhastaan tottuneet, jaoimme kaupungin pyhän luvun mukaan neljään. Kaupungissa oli neljä korttelia, ja jokainen kortteli oli jaettu alueisiin, joita kutsuimme calpulleiksi. Jokainen calpulli kuului jollekin heimolle ja alueella oli oma temppeli heimon jumalaa varten. Maa kuului koko heimolle ja yksittäisille perheille sitä vain lainattiin.

Lintuja ja kaloja oli yllin kyllin. Koska maata kuitenkin oli rajoitetusti, laitoimme puutarhat veteen. Punoimme seiniä kaislasta ja laitoimme seinien väliin kerroksittain vesikasveja ja savea, kunnes ne kohosivat vedestä. Sitten pystyimme kasvattamaan papuja ja maissia niiden päällä.

Muutaman vuoden kuluttua tuli riitaa, ja yksi osa heimoa muutti pois ja perusti Tlatelolcon läheiselle saarelle.

Niin asuimme kaislan ja ruokojen keskellä saarellamme eikä meillä ollut puuta eikä kiviä. Aztlanista muutostamme oli kulunut 200 vuotta.

Emme alistuneet kenenkään valtaan, sillä kaupunkimme oli kolmen alueen rajalla, Tepanekenin, Acolhuan ja Culhuacanin ihmisten rajalla, jotka kaikki asuivat järven ympärillä. Kävimme heidän markkinoillaan ja kävimme kauppaa heidän kanssaan. Veimme heille kaloja, sammakoita ja muita veden eläviä, ja he antoivat meille puuta ja kiveä talojamme ja temppeleitämme varten.

Kun johtajamme ja ylipappimme Tenoch kuoli, pyysimme Culhuacanin hallitsijaa antamaan meille päällikön, sillä meksikolaiset olivat halveksittuja ja merkityksettömiä ja ajattelimme parantavan suhtautumista meihin, jos meillä olisi suuren ruhtinaan poika päällikkönä. Pyysimme häntä antamaan Acamapichtlin meille päälliköksi, meksikolaisen ja Culhua-prinsessan pojan. Hän oli myös Acolhualle sukua. Mutta Tlatelolco valitsi itselleen päälliköksi tepanekejen päällikön pojan, niin että meillä oli sukulaisuussuhteita kaikissa valtioissa järven ympärillä. Acamapichtli hallitsi rauhanomaisesti, hän rakennutti taloja, vesipuutarhoja ja kanavia.

Kaikista järven ympärillä asuvista kansoista mahtavin olivat tepaneket. He kävivät sotaa muita kaupunkeja vastaan, ja kun he voittivat, he keräsivät veroja hävinneiltä. Kun tepaneket tulivat aina vain mahtavammiksi, meidänkin täytyi maksaa heille veroja ja käydä sotaa heidän kanssaan, kun he sitä vaativat.

Kun hallitsijamme Acamapichtli kuoli, meidän johtajamme valitsivat hänen poikansa, Huitzilihuitlin, Kolibrinsulan, hänen seuraajakseen, ja hän meni naimisiin tepaneke-hallitsijan pojantyttären kanssa. Niin meidän asemamme parani ja tepanekejen täytyi pitää meitä arvossa. Huitzilihuitl kävi sotaa eteläisten maiden kanssa, joissa oli ylitarjontaa puuvillasta. Niin meksikolaiset saivat ensimmäiset puuvillavaatteet, sillä tähän asti he olivat käyttäneet vain agaven kuiduista tehtyjä karkeita kankaita. Sitten Huitzilihuitl valloitti Cuauhtinchan, Chalcon, Otumban, Tulancingon ja vielä muitakin kaupunkeja. Hän aloitti sodan Texcocoa vastaan.

Hänen poikansa oli Chimalpopoca, joka valittiin hallitsijaksi hänen jälkeensä. Chimalpopoca lopetti sodan Texcocoa vastaan ja valloitti kaupungin. Tepanekejen hallitsija antoi kaupungin meksikolaisille ja heidän täytyi maksaa meille veroja. Yhä edelleen me kuitenkin jouduimme maksamaan veroa tepanekeille.

Kun tepanekejen hallitsija kuoli, emme enää halunneet olla alempiarvoisia kuin he. Kaupunkimme oli kasvanut, emmekä eläneet enää majoissa, vaan rakensimme kivitaloja itsellemme. Emme enää halunneet palvella tepanekeja. Varmaankin tavalliset ihmiset, maanviljelijät, pelkäsivät sotaa. Sillä he olivat saaneet tuntea tepanekejen mahdin. Silloin ylimykset sanoivat - näitä olivat hallitsijan sukulaiset, papit ja sotapäälliköt: "Jos meillä ei ole menestystä tässä sodassa, antaudumme teidän käsiinne. Silloin voitte kostaa meille ja antaa meidän menehtyä likaisissa häkeissä." Tähän kansa vastasi: "Ja me lupaamme palvella teitä ja tehdä töitä teidän hyväksenne, rakentaa teille taloja ja tunnustaa teidät todellisiksi johtajiksemme, jos voitatte tämän sodan."

Niin liittouduimme texcocolaisten kanssa, joiden kanssa olimme aiemmin käyneet sotaa, ja taistelimme tepanekeja vastaan. Sataneljätoista päivää piiritimme heidän kaupunkiaan. Sitten valloitimme sen. Heidän hallitsijansa Maxtla uhrattiin ja hänen sydämensä leikattiin irti rinnasta. Sitten hänet haudattiin, kuten hallitsija kuuluukin.

Nyt meksikolaiset olivat vallanneet paljon maata. Nämä maat jaettiin nyt. Ja ylimysten ja kansan välisen sopimuksen mukaisesti hallitsija ja ylimykset saivat isoimman osan maasta, ja heimoyhdistykset saivat ihan vähän, vain sen verran, että he pystyivät pitämään temppelinsä. Jotkut tosin sanovat, ettei sopimusta ylimysten ja kansan välillä olisi koskaan ollutkaan, vaan että ylimykset olisivat keksineet sen. Kansa sanoi, ettei se ollut oikeudenmukaista, ja aikaisemmin kaikki maat olivat kuuluneet koko heimolle ja kaikilla oli ollut samat oikeudet. Mutta pystyivätkö he puolustamaan kantaansa? Soturit olivat voittaneet sodan ja tehneet valtakunnasta suuremman. Ja kenellä valtakunnassa tuli olla valtaa? Maanviljelijöillä, jotka saivat vähän maissia irti maasta, vai sotureilla, jotka olivat tehneet maasta suuremman ja toisista kansoista verovelvollisia ja jotka huolehtivat siitä, että oli aina vankeja, joita uhrattiin juhlissa, jotta jumalat eivät vihastuisi meille eivätkä tuhoaisi maailmaa?

Kun vielä vaelsimme ja olimme köyhiä ja halveksittuja, silloin me kaikki olimme olleet samanarvoisia, se pitää paikkansa. Jokainen oli samanaikaisesti soturi ja maanviljelijä. Mutta miten voidaan käydä sotia ja vallata kaupunkeja, jos kaikki puhuvat yhtä aikaa ja jokainen haluaa olla neuvonantaja? Ja pitäisikö pappien, tuomareiden ja virkamiesten muka kuokkia maata? Miten he samaan aikaan voisivat harjoittaa virkaansa?

Ei, tämä oli oikeudenmukainen järjestys: jokainen nuorukainen ottaa osaa sotapalveluun. Kun poika on kymmenvuotias, häneltä leikataan hiukset ja vain niskaan jää palmikko. Se, joka saa ensimmäistä kertaa vangin, vaikka tovereidensa avustuksellakin, se saa leikata palmikkonsa. Pojasta tulee iyac. Mutta vasta kun poika yksin saa vangiksi neljä vihamielistä soturia, hänestä tulee tequia. Ja eivätkö kaikki virat ja kunniatehtävät olekin tequialle avoimia? Tequia saa osan veroista, joita hallitsija kerää, hän saa pitää hihassaan sulkia ja nahkaista koristetta, hänestä voi tulla jaguaari- tai kotkaritari. Keisari voi valita tequian korkeisiin virkoihin. Mutta se joka ei yhden tai kahden sotaretken jälkeen onnistu tulemaan tequiaksi, sen täytyy mennä töihin viljelysmaille. Hänen täytyy maksaa veroja ja hänet pistetään julkisiin töihin, hänen täytyy lakaista katuja tai korjata patoja ja työskennellä korkeiden virkamiesten viljelyksillä. Hän ei saa verhoutua puuvillapukuihin tai koruihin. Eikö se ole oikeudenmukaista?

Mutta sille, joka kunnostautuu soturina tai virkamiehenä, lahjoitetaan vaatteita, koruja ja maata. Toisten täytyy tehdä hänelle töitä ja täyttää hänen aittansa maissilla.

Meistä on tullut suuri ja rikas kansa. Torilla on maissia, vihanneksia, siipikarjaa, naiset laittavat nuotioilla monenlaisia ruokia, joita voi ostaa, kauppiaat tarjoavat kankaita, kenkiä, juomia, turkiksia, astioita, köysiä, piippuja ja kaikenlaisia työkaluja. Kalastajat tuovat kalaa, etanoita ja rapuja järveltä kaupunkiin. Kauppiaamme tuovat kaukaisimmilta alueilta vihreää jadekiveä ja smaragdeja, kilpikonnankilpiä ja jaguaarintaljoja, meripihkaa ja papukaijansulkia. Kaupungit, jotka olemme vallanneet, maksavat meille joka vuosi veroina 52000 tonnia elintarvikkeita, loputtomia ovat ne kantajien kolonnat. Verovelvollisten täytyy toimittaa 123000 puuvillavaatetta, 33000 nippua sulkia. Yoaltepecin maakunta lähettää meille vuosittain 40 sormenpaksuista kultarengasta, Tlachquiaucon täytyy toimittaa 20 kurpitsapulloa kultapölyä. Xilotepecistä tulee joka vuosi 16000 naistenvaatetta, 16000 miestenpukua, kaksi soturin asua kilpineen ja pääkoristeineen ja neljä elävää kotkaa. Tochpanista tulee pippuria, Tochtepecistä kumia ja kaakaota. Maakunnat välittävät meille maissia, viljaa, kaakaota, hunajaa, suolaa, pippuria, tupakkaa, huonekaluja ja astioita. Niiden täytyy noutaa kultaa etelärannikolta, turkoosia ja jadekiveä itärannikolta. Huaxtepec toimittaa paperia, Cihuautlan simpukoita.

Emmekö ole yhdistäneet monia kaupunkeja yhdeksi suureksi valtakunnaksi? Eivätkö ne jalokivenleikkaajat, jotka tekevät timanteista koruja, olekin kotoisin Xochimilcosta? Ja ne sulkienpunojat, jotka valmistavat ihania pääkoristeita, hehän tulevat Amantlanista? Emmekö me olekin voittaneet heidät ja antaneet heidän kotiensa kadota liekkeihin? Kultasepät sen sijaan ovat kotoisin kaukaisesta etelästä.

Keisarimme Moctezuma on palatsissaan 3000 hovipalvelijan ympäröimänä, puhumattakaan kaikista hänen kotkistaan, käärmeistään ja jaguaareistaan, jotka joka päivä syövät 500 kalkkunaa. Uey tecuihuitlin kuukauden aikana, kun köyhät ovat syöneet varastonsa loppuun, keisari avaa aittansa ja antaa jakaa ruokaa ja juomaa kansan keskuuteen. 700 000 ihmistä asuu Mexico-Tenochtitlanin kaupungissa, olemme lujittaneet saaria, rakentaneet patoja veteen, pystyttäneet siltoja kanavien yli, perustaneet temppeleitä ja palatseja, rakentaneet akveduktin, joka tuo Chapultepecista juomavettä pääkaupunkiin. Kun keisari rakennuttaa palatsin, kaupungit toimittavat hänelle kiviä ja kalkkia. Keisarin täytyy ravita tuhansia työläisiä, jotka pystyttävät jumalille temppelin. Myös puutarhoja ja kylpylöitä keisarimme ovat antaneet rakentaa ja koota eläimiä ja kasveja koko valtakunnasta. Kun keisari pitää juhlat, hän kutsuu viholliskaupunkien hallitsijat ja lahjoittaa heille koruja ja hienoja vaatteita. Kukapa olisi niin rikas, niin mahtava kuin me, meksikolaiset? Kun keisarimme Ahuitzotl kukisti huaxtekejen kapinan, juhlinta kesti viikkokausia. Yksinpä vankien uhraaminen kesti neljä päivää!

Yksikään kansa ei ole suurempi, yksikään kansa ei ole vahvempi kuin meidän!

Mutta:

Kuten sanotaan, täällä emme asu,
vieläkin olemme tulleet oleskellaksemme täällä.
Oi, minä joudun jättämään kauniit kukat,
minun täytyy lähteä etsimään tuonpuoleista.
Oi, hetkiseksi sydämeni väsyi:
ne kauniit laulut
ovat meillä vain lainassa.

Jumalat tarvitsevat uhreja. Meidän täytyy ravita jumalia uhreilla, jotta he eivät tuhoaisi maailmaa. Tanssin. Rummut lyövät, huilut valittavat, minä tanssin. Yhä nopeammin tanssin, yhä villimmin. Pian olen Huitzilopochtlin luona. Ei, minä itse olen Huitzilopochtli, enkö kannakin harteillani hänen vaatettaan, enkö ole pukeutunut kuin hän? Täällä pappi seisoo kädessään mustasta kivestä tehty veitsi. Nyt on minun vuoroni.

   
  Tällä sivustolla on rekisteröityneiden käyttäjien itsensä julkaisemaa aineistoa. Jos huomaat epämääräistä aineistoa, ota yhteys ylläpitäjään.