Martin Auer: Kummallinen sota, Tarinoita rauhankasvatukseen

   
 

Selonteko Yhdistyneiden aurinkokuntien neuvostolle

Please share if you want to help to promote peace!

Translated by Pirjo Rantanen

Tätä käännöstä ei ole vielä tarkastettu

Uneksija
Sininen poika
Porkkanaplaneetalla
Pelko
Vielä kerran pelko
Hortus-planeetan eriskummalliset ihmiset
Kaksi taistelijaa
Mies miestä vastaan
Sota Marsissa
Orja
Hyvät laskijat
Kummallinen sota
Arobanai
Tähtikäärme
Ruuhka
Kaksi vankia
Oikeudenmukaisuus
Selonteko Yhdistyneiden aurinkokuntien neuvostolle
Pommi
Foreword
Lataa (kaikki tarinat tulostettavaksi sopivassa tiedostossa)
Vieraskirja
Kääntäjästä
Tekijästä
Mail for Martin Auer
Lisenssi
Creative Commons licence agreement

Yer-planeetan noin 10 000 kierroksen aikana tekemiemme havaintojen perusteella meidän täytyy ehdottomasti varoittaa ottamasta tätä planeettaa asukkaineen jäseneksi Yhdistyneihin aurinkokuntiin.

Yerillä on asukasryhmä, joka pitää itseään älykkäänä ja joka viimeisten miljoonan planeetankierron aikana on voimakkaasti lisääntynyt ja levinnyt planeetalla. Tämä ryhmä on nimeltään nin, ihmiset, tai orang. Nämä ihmiset, jotka alun perin polveutuvat puiden asukeista, pitävät itseään älykkäinä, mutta kuitenkaan tällä hetkellä elävät kuusi miljardia niniä eivät kykene järkevällä tavalla sopimaan toimistaan. Osa heistä tuhoaa usein sen, mitä toiset ovat saaneet aikaan, he ottavat toisiltaan myös ravintoa ja vaatteita. He kylläkin saavat aikaan asioita, joiden tarkoituksena on helpottaa ja kaunistaa heidän elämäänsä, mutta valmistaessaan näitä asioita he tuhoavat ja myrkyttävät planeettansa ilmakehää, vettä ja maata, ja siten tekevät elämästä kovin paljon vaikeampaa. Eräs pahimmista vitsauksista, josta he kärsivät, on eräs tapa - vai pitäisiköhän meidän nimittää sitä sairaudeksi? - jota he kutsuvat nimillä wojna, war, sota tai guerra. Kun wojna puhkeaa, suuret nin-ryhmät käyvät toistensa kimppuun ja tuhoavat toisensa. He tuhoavat "vihollisten" asujaimiston ja elintarvikkeet ja kiduttavat toisiaan mitä hirveimmillä tavoilla. Tutkijaryhmämme yritti saada selville, miksi he tekevät tätä. Totta tosiaankaan ninit itse eivät pääse yksimielisyyteen siitä, miksi tekevät näin. Heidän joukossaan on, ja tämä on erikoista, hyvin monia, jotka eivät halua olla missään tekemisissä tämän hirvittävän tavan kanssa. He pitävät sitä suurimpana onnettomuutena, joka voi kohdata koko nin-kuntaa. Toiset kuitenkin rakastavat wojnaa, kertovat tai katsovat liikkuvia kuvia siitä. Ne ninit, jotka vastustavat wojnaa, ovat eri mieltä siitä, mitkä syyt voivat johtaa tähän kauheaan tilaan. Jotkut pitävät sitä yksinkertaisesti isomman nin-ryhmän hulluutena. Toiset ovat sitä mieltä, että ninit kantavat niin sanotusti kahta erilaista sielua sisällään: hyvää sielua, joka rakastaa toisia ninejä, ja pahaa sielua, joka vihaa toisia ninejä. Onpa sellaisenkin näkökannan edustajia, jotka ajattelevat, ettei wojna todellakaan ole mitään kaunista, mutta valitettavasti silloin tällöin tarpeellinen ilmiö. Usein käy niin, että kaksi nin-ryhmää aloittaa keskenään wojnan, ja kumpikin ryhmää sanoo: "Niin, emme me halua tätä wojnaa, mutta nuo toiset pakottavat meidät valitettavasti siihen."

Tutkijaryhmämme on taipuvainen näkemään nin-ihmisten perusongelmana sen, että he eivät kykene saattamaan isoja ryhmiä puhaltamaan yhteen hiileen. He eivät kerta kaikkiaan näytä tajunneen, etteivät he ole yksittäisiä olentoja, vaan sidoksissa sekä planeetan toisiin asukkeihin että toisiinsa. Jotta ninit saataisiin tajuamaan, mitä tällä tarkoitetaan, voitaisiin tilannetta valaista kahden Yer-asukkaan esimerkillä. Heitä kutsutaan häriksi. Jos kaksi näistä häristä laitetaan kulkuneuvon eteen, jota Yerillä jotkut nimittävät vaunuiksi, ja jos yksi härkä vetää pohjoiseen, mutta toinen länteen, päätyvät molemmat luoteeseen, minne kumpikaan ei oikeastaan halunnut. Ninit eivät ole vielä tajunneet, että he ovat sidoksissa niihin toisiin kuuteen miljardiin niniin, aivan kuten ne kaksi härkää vaunujen edessä. Heidän toimensa ovat vain niin paljon monimutkaisempia kuin vaunujen vetäminen, ja kuuden miljardin ihmisen tekojen seuraamusten arvioiminen on tietenkin hankalampaa kuin noiden härkien kulkusuunnan laskeminen. Toistaiseksi näyttää siltä, että ninien älykkyys ei siihen riitä.

 

Seuraavassa tutkijaryhmämme selonteko wojnan syntymisestä Yer-planeetalla.

Tuhansia ja taas tuhansia planeetankiertoja sitten, kun ninit vielä elivät metsissä keräten ja metsästäen, he eivät vielä tunteneet wojnaa.

Ninit elivät tuolloin pienissä ryhmissä ja vaelsivat pitkin metsiä. Yksi tuollainen ryhmä muodostui vain 60-80 ninistä, ehkäpä 10-15 niin kutsutusta perheestä.

Jokaisella ryhmällä oli tietty metsästysalueensa, jonka se yhden vuoden sisällä vaelsi päästä päähän etsiessään marjoja ja hedelmiä, sieniä ja juuria, etanoita ja sammakoita ja tietenkin villieläimiä, joita he saattoivat metsästää. Yhdellä alueella, sanokaamme vaikkapa vuoristolaaksossa, eli vain ihan harvoja tuollaisia ryhmiä, ehkä kolme tai korkeintaan neljä. Isompaa ihmisjoukkoa metsä ei pysty ravitsemaan. Nämä ninit eivät tunteneet kuninkaita tai päälliköitä, eivät oikeussaleja, poliisia tai vankiloita, eikä heillä ollut myöskään minkäänlaisia lakeja. Mihin he niitä olisivat tarvinneetkaan? Jos joku teki sellaista, mikä ei sopinut muille, he istuivat illalla yhdessä tulen ääreen ja puhuivat asiasta. Jos he halusivat metsästää gaselleja, he seurasivat parhaita metsästäjiään. Kun koitti aika, jolloin villimehiläisten hunajaa saattoi löytää, he seurasivat naista, joka tiesi eniten mehiläisistä. Ja kun tuli riitaa, silloin he noudattivat vanhimpien naisten ja miesten neuvoja, koska heillä oli eniten elämänkokemusta. Ninit pitivät yhtä ja jakoivat kaiken keskenään, sillä muutoin he eivät olisi selviytyneet hengissä.

Kun ryhmä paisui liian suureksi, heidän täytyi jakaantua. Puolet ryhmästä joutui lähtemään muualle etsimään uutta metsästysmaata. Silloin saattoi käydä niin, että he tunkeutuivat toisen ryhmän alueelle, ja sitten saattoi, kuitenkin, syntyä taistelu. Mutta tuollainen taistelu saatiin pian päätökseen. Se oli ehkä vain tappelunnujakka, ja heti kun vastapuoli pääsi pakoon, taistelu oli lopussa.

Tällaiset taistelut olivat kuitenkin poikkeus, ja niitä sattui vain silloin, kun yhden ryhmän piti siirtyä mailta toisille. Sitä ei tapahtunut usein, sillä lähes kaikkien kansojen joukossa naiset tunsivat yrttejä, jotka estivät lastensaamisen. Näin naiset pystyivät vaikuttamaan siihen, ettei ryhmä kasvanut liian suureksi ja joutunut jakaantumaan. Muuten ei ollut mitään syytä taistella. Tuollaisella nin-ryhmällä ei ollut toiveita metsästysmaidensa laajentamisesta yhä suuremmiksi ja suuremmiksi. Suurempaa aluetta he eivät olisi lainkaan pystyneet hyödyntämään. Eikä naapuriryhmän kimppuun hyökkäämisessä ollut sen enempää mieltä kuin heidän ryöstämisessäänkään. Sillä ei ollut mitään ryöstettävää. Nineillä oli tuohon aikaan hyvin vähän varastoja. He elivät kädestä suuhun ja keräsivät ja metsästivät vain sen verran, kuin lähiaikoina saattoivat syödä.

Noin 6000 planeetankiertoa sitten ilmasto muuttui tietyillä ninien asuma-alueilla. Kuivan ja kostean vuodenajan erot kasvoivat eivätkä kaikki kasvit enää kasvaneet. Niinpä myös ne eläimet katosivat, jotka olivat eläneet näiden kasvien tarjoamalla ravinnolla. Mutta toiset kasvit, joiden siemenet olivat kovia jyviä, viihtyivät erityisen hyvin tässä ilmastossa, ja ninit keksivät, että näitä kasveja pystyi vaalimaan ja että pieneltä alueelta saattoi saada paljon enemmän ravintoa kuin ympäriinsä vaeltelemalla ja ottamalla, mitä sattui löytämään. Nämä ninit eivät voineet enää vaeltaa; he pystyttivät ensimmäiset kylät ja ryhtyivät maanviljelijöiksi. Silti he säilyttivät yhä monia metsästystavoistaan. Aivan samaan tapaan kuin he aiemmin olivat metsästäneet yhdessä, he nyt tekivät yhdessä pelloillaan töitä. Maa ei kuulunut kenellekään - tai se kuului kaikille. Kun tuli yhteisiä asioita päätettäväksi, kylän asukkaat kokoontuivat ja sopivat asiasta. He eivät valinneet johtajaa, mutta kun jokin tietty asia oli hoidettavana, esimerkiksi uuden metsäpalstan raivaaminen, kunnantalon pystyttäminen tai metsästysretken järjestäminen, silloin he pyysivät asiasta jotain tietävää miestä tai naista ottamaan johdon käsiinsä. Näinhän oli aiemminkin toimittu. Miehet kävivät yhä metsästämässä harvemmiksi käyneissä metsissä ja naiset tekivät suuren osan peltotöistä. Mutta koska tärkein ravinto tuli pelloilta, naisten sana painoi usein enemmän kuin miesten.

Maanviljelijän elämässä oli hyvät puolensa ja huonot puolensa. Oltiin riippuvaisia viljasta. Kun kaikki olivat vielä kerääjiä ja metsästäjiä, ei ollut niin kauheaa, jos jokin kasvilaji ei tiettynä vuonna menestynyt. Metsissä oli satoja muitakin. Kun nyt sattui kuiva kausi, he näkivät nälkää. Ruoka oli käynyt yksipuolisemmaksi, siinä oli vähän vaihtelua, joten heidän hampaansa pahenivat ja heidän lapsensa jäivät pienikasvuisemmiksi. Ja työ oli kovaa ja yksitoikkoista, elämä ei ollut enää niin vaihtelevaista ja kiihkeää kuin aikaisemmin. Paluuta ei kuitenkaan ollut. Pelkästään senkään takia, että metsästäjät ja kerääjät tarvitsevat paljon enemmän maata kuin maanviljelijät.

Uutta oli se, etteivät he enää eläneet kädestä suuhun. He pystyivät tuottamaan enemmän, kuin he tarvitsivat. He saattoivat kerätä varastoja. Silloin heillä oli jotain pahanpäivän varalle, he saattoivat turvallisin mielin painaa päänsä pielukselle iltaisin, olipa sitten tulossa kuivuus taikka tulva. Ja jos varastot olivat kyllin suuria, he kykenivät jopa investoimaan tulevaisuuteen. Tämä tahtoo sanoa, että kun he olivat varastoineet tarpeeksi jyviä, he saattoivat sallia itselleen esimerkiksi seuraavana vuonna vapautuksen muutaman pellon viljelystä. Osa ihmisistä pystyi sen sijaan kaivamaan kastelukanavaa, niin että sitä seuraavana vuonna sadosta tuli vieläkin runsaampi tai sitä jäi yli vieläkin enemmän. Sitten he saattoivat tehdä elämästään hieman mukavampaa - tai jälleen investoida ylijäämän johonkin. Jos kaikkia ei tarvittu pelloilla, joku saattoi erikoistua taontaan ja joku toinen savenvalantaan ja niin edelleen, ja he saattoivat kehittää näitä taitoja edelleen, mikä puolestaan tulevina vuosina helpotti kaikkien työtä. Niinpä he saattoivat sallia joidenkin erikoistumisen parantamiseen, rukoilemiseen tai laulujen sepittämiseen. Nämä asiat eivät tosin lisänneet ylijäämää, mutta se teki elämästä kaikille miellyttävämpää ja rikkaampaa. Niin edistys jatkoi kulkuaan hitaasti ja kaikessa rauhassa. Tehtiin koruja, maalattiin kuvia ja veistettiin patsaita. Kerrottiin lauluja ja tarinoita, vaatteista tehtiin kauniimpia ja tanssit muuttuivat monimutkaisemmiksi. Elämä oli rauhanomaista.

Muilla alueilla metsästäjät seurasivat kavioeläinten laumoja. Gasellit, saksanhirvet, lampaat ja vuohet laidunsivat talvisin tasangoilla, kesäisin ylänteillä. Metsästäjät seurasivat niitä vaelluksillaan. Tasangoilta he löysivät taateleita, rinteiltä tammenterhoja, manteleita ja pistaasipähkinöitä, ylänteiltä omenoita ja päärynöitä. Villit viljalajit kypsyivät eri korkeusasteilla eri vuodenaikoina. Mitä parempia metsästäjiä ihmisistä tuli, sitä tarkemmin he osasivat valita eläimet, jotka halusivat saaliikseen. Kun he kaatoivat pääasiassa pukkeja ja pässejä ja suojelivat naaraseläimiä, laumat kasvoivat suuremmiksi. Metsästäjät surmasivat karhuja, susia ja kettuja, jotta ne eivät aiheuttaneet eläinlaumoille vahinkoa. He ajoivat laumat alueille, joilla pystyivät paremmin suojelemaan niitä. Lampaat ja vuohet olivat vähemmän arkoja kuin gasellit ja saksanhirvet ja tottuivat helpommin ihmisen jatkuvaan läsnäoloon. Niinpä metsästäjät seurasivat mieluummin niitä. Ja metsästäjistä tuli paimenia. Paimentolaiskansojen elämä oli vielä hyvin samanlaista aiemman metsästäjäelämän kanssa. Yhä edelleen he kulkivat vuodenkierron mukaan laidunmaiden läpi, ja tottakai he metsästivätkin niitä eläimiä, joita ei voinut kesyttää. Koska metsästys oli aina ollut enemmän miesten asia, miehet pitivät laumoja omana omaisuutenaan, ja niinpä paimentolaisten keskuudessa miespuolisen ninin sana painoi enemmän kuin naisen.

Paimenet ja maanviljelijät kohtasivat tietenkin toisensa pian. Kummallakin osapuolella oli jotain, mitä toinen tarvitsi. Paimenet saattoivat saada maanviljelijöiltä viljaa ja leipää, savesta tehtyjä astioita ja muita tavaroita. Maanviljelijät saivat vastalahjaksi lihaa, nahkaa, villeinä kasvaneita hedelmiä ja pähkinöitä.

                     Mutta eräänä päivänä eräs paimenpäällikkö, joka oli myös suuri metsästäjä, keksi, että hehän saattoivat myös ottaa maanviljelijöiltä sen, mitä tarvitsivat, ilman että heidän täytyi antaa mitään omastaan. Maanviljelijät, jotka eivät olleet enää tottuneita metsästäjiä, eivät olleet hyviä taistelijoita. Paimenten elämä oli lähempänä vanhaa metsästäjien elämää. Heille maanviljelijät olivat yksinkertaisesti vain riistaa. Ja niinpä he tottuivat käymään maanviljelijöiden kimppuun säännöllisin väliajoin ja ryöstämään heitä. Ei suinkaan niin, että heistä yhtäkkiä olisi tullut huonoja ninejä, älkää luulko niin. He vain harjoittivat vanhaa elinkeinoaan ja vaihtoivat saalistuskohteensa maanviljelijöihin, joilla oli karjaa ja viljavarastoja. Omiensa joukossa he pysyivät yhtä ystävällisinä ja avuliaina kuin aina ennenkin, jakoivat saaliin keskenään, hoitelivat asioitaan yhdessä ja olivat herttaisia lapsilleen. He olivat metsästäjiä, eivät mitään sotamiehiä, ja siitä huolimatta he toivat wojnan maan päälle.

                        Kuinka he saattoivat yhä uudestaan hyökätä maalaiskylän kimppuun ryöstöretkillään? Koska maanviljelijät nimenomaan pystyivät tuottamaan enemmän ravintoa, kuin itse välttämättä tarvitsivat. Jos metästäjät eivät ryöstäneet latoja täysin tyhjiksi, jos he eivät ottaneet jokaista lammasta ja sikaa mukaansa, jos he eivät sytyttäneet peltoja palamaan, silloin maanviljelijät saattoivat juuri selviytyä seuraavaan satoon asti. Ja sitten heillä taas olikin jotain, mitä metsästäjät tulivat ryöstämään. Ajan myötä metsästäjät jopa tekivät sopimuksia maanviljelijöiden kanssa: jos maanviljelijät antoivat heille vapaaehtoisesti viljaa ja lihaa, sitä nimitettiin "veroksi", silloin heidän kimppuunsa ei enää käytäisi, vaan sen sijaan heitä jopa suojeltaisiin. Niin metsästäjistä tuli hallitsijoita ja sotamiehiä ja maanviljelijöistä heidän renkejään. Ja sitten tapahtui jotain eriskummallista: Vaikka hallitsijat ja sotamiehet eivät tehneetkään mitään töitä ja sitä paitsi haaskasivat suuren osan siitä mitä maanviljelijät tuottivat, koko joukolle jäi enemmän ylimääräistä kuin maanviljelijöille aikaisemmin, silloin kun he vielä olivat vapaita. Maanviljelijät saivat pitää itsellään nyt vähemmän siitä, mitä he tuottivat, ja he tuottivat enemmän kuin aiemmin. Aikaisemmin, kun he saattoivat vapaasti päättää ajankäytöstään, he eivät tietenkään raataneet otsa hiessä, niin kuin nin vain suinkin pystyi, eivätkä he joutuneet tyytymään vähäisimpään, mikä yhdelle ninille riitti. Kukapa vapaa täysijärkinen nin tekisikään niin? Mutta juuri siihen heidän hallitsijansa heidät pakottivat: heidän täytyi tehdä työtä voimiensa äärirajoilla ja tyytyä välttämättömimpään.

                        Ja koska tämä sotamiesten ja maanviljelijöiden yhteisö tuotti isomman ylijäämän kuin mikään toinen yhteisö, he pystyivät tekemään enemmän kastelukanavia, takomaan enemmän työkaluja ja tekemään enemmän keksintöjä kuin muut toisaalla. He saattoivat tehdä enemmän aseita ja rakentaa parempia linnoituksia ja enemmän temppeleitä ja ruokkia useampia pappeja. Yhdellä lauseella sanottuna: tuollainen yhteisö oli kaikkien muiden yläpuolella, voittamaton, ja se pystyi lisääntymään nopeammin sekä alistamaan muut yhteisöt. Se pystyi myös pakottamaan heidät elämään samalla tavalla.

                        Aikaisemmat metsästäjäheimot eivät koskaan olleet halunneet kasvattaa metsästysmaitaan. Hehän eivät olisi pystyneet hyödyntämään niitä. Maanviljelijöillä ei myöskään ollut ollut kiinnostusta lisätä viljelysmaataan. Hehän eivät olisi pystyneet muokkaamaan sitä. Mutta näillä uusilla hallitsijoilla oli toiveena alistaa yhä useampia kyliä: mitä enemmän kyliä he hallitsivat, sitä enemmän veroa he pystyivät saamaan. Ja mitä enemmän veroa he saivat, sitä enemmän he pystyivät kuluttamaan parannuksiin, jotka entisestään vahvistivat heidän mahtiaan. Pian muillakin alueilla oli sotamiesten ja maanviljelijöiden yhteisöitä, joita heidän täytyi varoa, ja niin sodasta tuli pysyvä järjestely, jopa tottumus.

 

Kootaanpa siis yhteen tämä surullinen tarina:

                        Siellä missä ninit olivat vapaita, he käyttivät aikansa, joka jäi työnteosta yli, asioihin, jotka tekevät elämästä hauskempaa: musiikkiin ja tanssiin, tarinoiden kertomiseen, korujen tekemiseen, vaatteiden kaunistamiseen tai vartaloidensa maalaamiseen.

                        Siellä missä sotamiehet hallitsivat ninejä, heidät pakotettiin tuottamaan mahdollisimman paljon ravintoa, jotta toiset puolestaan pystyivät louhimaan metallia ja tekemään aseita, rakentamaan suojamuureja ja linnoituksia, kaikenlaisia asioita, jotka toivat nineille oikeastaan vain kärsimystä ja tuskaa.

                        Eriskummallista kyllä, kaikissa sotamiesten hallitsemissa maissa oli kauniimpia vaatteita, arvokkaita koruja, upeita patsaita ja myös parempaa musiikkia. Kuinka tämä oli mahdollista? Koska kaikkia näitä kauniita asioita oli olemassa vain hallitsijoille. He lähettivät hakemaan parhaat taiteilijat palatseihinsa, antoivat heille hyvää ruokaa, kauniita asumuksia ja vaatteita, niin että he pystyivät kaiket päivät vain kehittämään erikoisalojaan. Yksinkertaisille nineille ei ollut lainkaan olemassa taiteita.

                        Vapaiden ninien joukossa oli jokaisessa kylässä soittoniekkoja ja koruseppiä, mutta he olivat samalla myös maanviljelijöitä eikä heillä ollut niin paljon aikaa jalostaa taitojaan.

Sotamieskansa oli usein myös rikkaampi kuin vapaiden ninien muodostama kansa pystyi olemaan. Mutta vain sen takia, että tämän kansan useimmat jäsenet elivät köyhyydessä ja epätietoisuuden tilassa, ja vain hallitsija ja hänen sotamiehensä hyödynsivät rikkauksia. Siksi sotamiehet olivat vahvempia kuin vapaat ninit ja pystyivät siten alistamaan heitä.

                        Niin Yeristä tuli taistelun, ryöstelyn ja molemminpuolisen alistamisen maailma.

Ei sellainen elämäntapa lyönyt itseään läpi, joka mahdollisti useimmille nineille suurinta hupia, vaan elämäntapa, joka toi eniten ylitarjontaa ja mahdollisti nopeimmat edistysaskeleet.

                        Erään alueen esimerkki valaisee lyhyesti, mihin tämä kaikki johti. Aluetta kutsuttiin nimellä Rooman valtakunta. Sotaruhtinaat keksivät pian, että he saattoivat yhä entisestään rikastua, kun he tekivät voittamistaan vihollisista orjiaan. Orjalla ei ollut enää minkäänlaisia oikeuksia, hänen piti tehdä töitä eläimen lailla ja häntä kohdeltiin usein huonommin kuin ensimmäistäkään eläintä. Tunnetusti orja tekee töitä vain silloin, kun hänet siihen pakotetaan. Ja tunnetusti sellainen orja, jota kohdellaan huonommin kuin eläintä, ei elä kauan. Mutta sehän ei haittaa mitään, ainahan voidaan käydä uusia sotia ja saada uusia orjia. Roomassa oltiin pian siinä pisteessä, ettei kukaan vapaa roomalainen halunnut enää tehdä töitä. Työ oli orjien asia. Rooman valtakunta kävi tauotta sotaa saadakseen yhä enemmän ja enemmän orjia, joiden täytyi tehdä kaikki työt ja ravita koko valtakunta. Vapaat roomalaiset olivat kaikki joko sotamiehiä tai työttömiä tyhjäntoimittajia, niitä harvoja lukuun ottamatta, jotka olivat keisarin virkamiehiä tai maan- ja orjanomistajia. Rooman valtakunta kävi jatkuvasti sotaa ja levisi yhä laajemmalle. Se hallitsi koko maailmaa. Mutta eräänä päivänä se romahti. Siitä oli tullut niin suuri, etteivät roomalaiset sotamiehet enää riittäneet puolustamaan laajoja raja-alueita ja samanaikaisesti vahtimaan orjia koko maassa. Tultiin siihen pisteeseen, ettei sota enää tehnyt maata vahvemmaksi, vaan niin heikoksi, että se joutui perikatoon.

                        Toiset valtiot nousivat Rooman valtakunnan asemaan, toisenlaisia yhteiselon muotoja syntyi. Mutta yksi pysyi samana: eivät suinkaan ne yhteiselon muodot kannattaneet, jotka olivat ihmisille miellyttävimpiä, vaan ne, jotka toivat eniten ylijäämää. Aina ne valtiot tai maat, jotka tavoittelivat suurinta ylitarjontaa, alistivat muita ja pakottivat ne hyväksymään omat elämäntapansa. Sen suhteen mikään ei ole muuttunut ja sen takia myöskään wojna ei ole kadonnut ninien elämästä. Yhä tänäänkin he käyttävät isoimman osan ylijäämästään valmistaakseen uusia, yhä parempia aseita. Tänään heillä on aseita, joilla he voivat sammuttaa kaiken elämän planeetallaan. Siksi heistä on tullut vaara koko Yer-planeetalle.

                        Vasta sitten kun ninit tajuavat, että wojna ja alistaminen saavat aikaan vain näennäistä rikkautta, he voivat löytää uuden yhteiselon muodon. Sen lisäksi heidän täytyy kuitenkin tajuta, ettei todellinen rikkaus ole mahdollisimman monien asioiden omistamista ja niillä taas mahdollisimman monien uusien asioiden tuottamista ja niin edelleen. Todellinen rikkaus tämän planeetan asukkaille voi kaiketi muodostua vain siitä, että mahdollisimman monilla nineillä olisi mahdollisimman paljon aikaa tehdä musiikkia, tanssia, jutustella keskenään, leikkiä, runoilla, maalata, kertoa tarinoita, urheilla, sanalla sanoen: tehdä elämästä kauniimpaa. Muuten heille voi käydä niin, että wojna tuhoaa koko heidän planeettansa, niin kuin se kerran tuhosi Rooman valtakunnan.

Joka tapauksessa on ehdottomasti poissuljettua - tämä on ainakin meidän tutkijaryhmämme näkökanta asiaan - että ninit voitaisiin ottaa mukaan Yhdistyneiden aurinkokuntien neuvostoon, niin kauan kuin he eivät ole ymmärtäneet yhdessäelon yksinkertaisimpia perussääntöjä.  

   
 

Tällä sivustolla on rekisteröityneiden käyttäjien itsensä julkaisemaa aineistoa. Jos huomaat epämääräistä aineistoa, ota yhteys ylläpitäjään.